Woke up this morning

Olen viikonloppuna katsellut maalin kuivumista. Syy tähän hurjaan adrenaliinijuhlaan on pieni maalausprojekti kotona. Aloitellessani maalauspuuhaa valitsin levylautaselle puolihuolimatomasti Nazarehtin Razamanaz levyn. Se kuullosti pitkä tauon jälkeen niin hyvältä, että koko maalausprojekti tuli sudittua Nazerethia kuunnellen. Siitä oli sitten lyhyt matka tähän listaan.

Woke up this morning on niin hieno blues parodia-pastissi. Siinä Kundi herää aamulla ja huomaa, että koira ja kissa ovat kuolleet, naapurit vihaa ja vähän myöhemmin talokin palaa poroksi. Tämä kaikki ensimmäisessä säkeistössä. Biisiä kuunnellessa oma elämä tuntuu aina niin helpolta, vaikka hetkeä aikaisemmin olisi kuinka ketuttanut.  

Not Faking it löytyy hienolta loud'n'proud levyltä. Sillä on kaksi hieno coveria. Joni Mitchellin This flight tonight ja Bob Dylanin The Ballad of Hollis Brown. Ne eivät kuitenkaan mahtuneet listalle.

Nazareth on mielestäni yksi parhaista coverbiisien levyttäjistä. Siksi oli vaikea valita jonkun niistä listalleni. Tällä kertaa oli Nils Lofgrenin Crazy Horse aikona kirjoittama biisi Beggars Day. Nazarethin version on todella tyly ja raaka ja toimii minusta paremmin kuin yksikään Nilsin versio.

Jet Lag on mitä mainioin rock kiertolaisen elämän kuvaus (itseasiassa yksi bändin monista).

Viimeisenä listalle tällä kertaa mahtui Vigilante man, jossa Manny (Manuel) Charlton soitta komeasti slide-kitaraa.

1. Woke up this morning (Razamanaz, 1973)

2. Not faking it (Loud 'N' proud, 1974)

3. Beggars Day (Hair of the dog, 1975)

4. Jet lag (Rampant, 1974)

5. Vigilante man (Razamanaz, 1973)

Perse-Arska

Tänään pistin puuta pinoon. Ajoin sitä eilen vaimon ja pojan kanssa Kajaanista Saloon asti. Se oli ehkä hienoin ekoteko, minkä ihminen voi tehdä... En viitsi ruveta raapimaan hakureissulle syytä, koska syy on vielä älyttömämpi kuin ajoretkemme, jota ilahdutti porottava aurinko. Vastaan siis tässä vain Panun arska-aiheiseen hupailuun.

No, kerron ensin kuitenkin puunhakureissustamme vielä sen, että kun lähdimme, lämpöä ja aurinkoa riitti. Poika ei koko 9,5 tuntia kestäneen matkan aikana nukkunut kuin vajaan puolituntisen. Matka kesti kauan, koska vähän väliä oli pysähdyttävä, jotta poika pääsi pissalle tai heittelemään käpyjä tienvarressa kimalteleviin vesistöihin. Kun vihdoin heräsimme Kajaanissa ensimmäiseen aamuumme, satoi kuin sen kuuluisan Esterin persiistä. Ja satoi ja satoi… yhtäjaksoisesti kolme vuorokautta. Kerran sade kuitenkin yllättäen taukosi. Ihme! Silloin päätimme aloittaa peräkärryn lastaamisen. Arvaatte kai, että sade alkoi välittömästi.

Ensimmäisenä sateettomana päivänä ahdimme kärryn piukkaan puuta. Päätimme lähteä kohti etelää heti seuraavana päivänä ja olla palaamatta muutamaan vuoteen. Kun seuraava päivä koitti, pilven pilveä ei näkynyt taivaalla. Taas pääsimme ajamaan pitkähkön matkan vastaan sojottavien auringonsäteiden viehkeässä lämmössä. Eläköön. Lämpö on ihanaa. Ja aurinko, oikea Perse-Arska, suostui näyttäytymään aina, kun istuimme ilmastoimattomaan autoon. Sitten biiseihin, ennen kuin koko toptunnelma katoaa.

Nilsin biisi on tunnelmaltaan kertakaikkisen koskettava. Yksinkertaisuus on kaunista. Sama pätee Eaglesin alkoholinhuuruiseen auringonlaskuun. Soundgardenia kiitän amerikkalaisen keskiluokan kiipeilyn muistamisesta. VHB on listalla siksi, että kun meillä listaykköseksi pamahtaa albumi, jonka ensimmäisen biisin kesto on 10:43, niin ei voi olla kuin iloinen, vaikka ei listoista paskaakaan piittaisi. Ehkä kansa ei sittenkään ole tyhmää, vaan vain hitaasti oppivaa. Toki biisi kasvaa erittäin hienosti lähes sinfonisesti rokkaavaksi avausraidaksi. Yes on hieno orkesteri, mutta se pääsi minun top-listalleni ihan siksi, että tuo biisi on niin älytöntä progeonaniaa, että rajoja ylitetään tyyliin pois alta risut ja männyn kävyt. Ja nyt vain nauttimaan auringosta. Paitsi että huomenna pitäisi taas ajaa nurmikko tasaiseksi…

1. Nils Lofgren: The Sun Hasn’t Set on This Boy Yet (Nils Lofgren, 1975)
2. Eagles: Tequila Sunrise (Desperado, 1973)
3. Soundgarden: Black Hole Sun (Superunknown, 1994)
4. Von Hertzen Brothers: Bring Out the Sun (So Alive) (Love Remains the Same, 2008)
5. Yes: Heart of Sunrise (Fragile, 1972)

Koska en löytänyt YouTubesta The Sun Hasn't Setiä, on tyytyminen akustiseen videoesitykseen biisistä Keith Don't Go, jonka Nils teki Keith Richardsille. Mutta hei, video kuitenkin osoittaa, mikä mies Nils kitaran kanssa touhuillessa oikein on. Ja biisi lienee hienoin toisesta artistista huolestuneena skrivattu kipale. Aivan ässä.

Arska

Tänään on ollut pitkästä aikaa aurinkoinen kesäpäivä. Siitä tuli mieleen, että voisin tuota taivaalla pönöttävää valopilkkua palvoa top5:en muodossa. En tosiasiassa ole kovinkaan kova auringonpalvoja. Palan auringossa helposti, mutta nautin auringon lämmöstä ja valosta. Kirkkaassa auringonpaisteessa varjot saavat syvän juhlallisen sävyn. Myös auringon paisteessa köllöttely vie joskus mukavalla tavalla pois ajasta ja paikasta. Nämä seuraavat biisit kuvavaat mielestäni joitakin asioita tuosta kirkkaasta luonnonilmiöstä.

George Harrisonin hieno laulu saa auringon paistamaan keskitalvellakin.  Kun The Cult päätti ruveta rockpastissiksi, se teki hienon levyn nimeltä Sonic Temple ja sen aloitusraita Sun king on kertakaikkisen hieno runttaus. Muistan kunnelleeni sitä läpi kesä -89. Nazarethin laulu on ainoa valon pilkahdus kyseiseltä levyltä, joka on kansiaan myöten synkkää tavaraa. The Sex Pistolsin laulu ei kyllä ole aurinkoinen, mutta aina yhtä riemastuttava rienaus. Viimeiseksi valitsin Jakobin laulu, joka kertoo varjoisista asioista. Ja ilman varjoa ei kai olisi valoakaan. 

1. The Beatles: Here comes the sun (Abbey Road, 1969)

2. The Cult: Sun king (Sonic Temple, 1989)

3. Nazareth: may the Sun shine (No mean city, 1978)

4. The Sex Pistols: Holidays in the Sun (Never mind the bollocks here's The Sex Pistols, 1977)

5. Jakob Dylan: Valley of the low sun (seeing things, 2008)

Hoida nurmikkoasi

Ajoin tänään nurmikon uutukaisella leikkurilla, jossa on Smith & Wessonin kone... Vielä se ei tosin lauennut kertaakaan. Ennen kuin se ehtii laukeamaan esitän topvitosen ihan silkasta nurmikonleikkaamisen ilosta (joka ehkä/varmasti muuttuu tuonnempana joksikin muuksi kuin iloksi). Ja sitten saunaan.

1. The Band: King Harvest (Has Surely Come) (The Band, 1969)
2. CMX: Palvelemaan konetta (Aion, 2003)
3. Turun romantiikka: Suomeen tarvitaan lisää golfkenttiä (Rock 'n rollin viimeiset dandyt, 2005)
4. Bo Diddley: I'm a Man (single, 1955; hieno livetaltiointi löytyy Ronnie Woodin ja Bo Diddleyn yhteiseltä levyltä Live at the Ritz, 1988)
5. Frank Zappa: He Used to Cut The Grass (Joe's Garage, 1979)

Pomon viisi huippua

Vielä Springsteenin keikasta ennen kuin ryhdyn revittelemään tulevan Neil Youngin keikan kanssa...

Stadikalla soitetut biisit näkyvät tästä. Linkissä on oikealla laatikko, jossa on bändin jäsenille kirjattu biisilista. Siitä näkyy (ainakin minun tulkintani mukaan), että tarkoituksena oli soittaa myös Bobby Jean, River ja Because the Night. Hitto, olisivat kyllä kelvanneet. Kuultujen biisien lista on kuitenkin toisenlainen - ja toki sekin kelpasi minulle. Muutokset ovat Brucen kohdalla jokakeikkaisia, joten listassa voisi kai lukea mitä tahansa. Mutta sitten asiaan.

Keikalla kuultujen biisien top 5:

1. Youngstown - Nils Lofgrenin tyylikäs kitarasoolo (ja pularit). Todella upea biisi aliarvostetulta The Ghost of Tom Joad -levyltä. Biisiä seurasi oivallisena kitarointijatkumona Murder Incorporated.

2. Point Blank - koskettava ja yllättävä hetki ja lisäksi melko harvoin keikoilla kuultu River-albumin kipale..

3. Badlands - ainoa topviisitoiveeni, joka kuultiin keikalla; dramaturgisesti osuvassa paikassa... heti Born in the USAn jälkeen.

4. Out in the Street - että toisessa biisissä jo moinen tunnelma... kuka toinen artisti pystyy samaan... tai kuka toinen 58-vuotias artisti?

5. Born to Run - vielä uutta nostetta keikan loppuun; tätä ei olisi voinut soittaakaan muuta kuin encorena.

Helsinki-New Jersey all night long

Tommi ehdotti, että listaamme top5 eilisestä Brucen keikkasetistä. Tässä on minun:

1. Born to run

2. Rosalita 

3. Candy's room

4. Tenth Avenue Freeze-out

5. Hungry Heart

Kolme näistä olivat toiveitani, joita Pomo toteutti: Born to Run, Rosalita ja Candy's room, joista kaksi ensimmäistä olivat juuri niin vavahduttavia livenä, kuin olin toivonutkin. Candy's room ei jostain syystä tuntunut niin ihanalta, mutta kyllä se silti joululta tuntui. Tenth Avenue on vasta viime vuosina noussut suosikki biisieni joukkoon ja livenä se oli loistava "bailu" -biisi. Hungry Heart oli hieno yllätys heti setin alkuun. Jätin Santa Claus is coming to townin pois vaikka se olikin hykerryttävän hauska kohokohta. Me suomalaiset emme voi vastustaa, kun joku ulkomaanelävä kehuu joulupukkia suomalaiseksi.

Thanks, Boss.

Urheilu-uutisia

Pomon keikka tuli ja meni. Se oli hieno kokemus. Kolme tuntia soiton iloa. Siellä myös tuli todistettua, että olen Tommiin nähden huomattavasti vaikutusvaltaisempi. Tätä todistaa kiistatta toteutuneet toiveet (katso kaksi edellistä blogia) jotka päätyivät hyväkseni 3-1. Tosin meistä kumpikaan ei osannut varautua Santa Claus is coming to town:in tyyppisiin yllätyksiin. On siis hyvin perusteltua olettaa, että Bruce Springsteen lukee Yläviittä. Voisi kyllä kommentoida...

Pomon lumo

Otsikko on huolella valittu kiltti viittaus Tommin toisen idolin tuotantoon. En ole Brucea aikaisemmin elävänä nähnyt, joten listaan ne laulut jotka huomenna haluaisin kuulla. Olen tosin sitä mieltä, että muusikko ei ole jukeboksi ja lisäksi epäilen, ettei Bruce lue tätä Blogia. Ennen kuin listaan kerron pienen anekdootin kaukaiselta 80-luvulta. Ollessani vaihto-oppilaana Indianassa huoneeni seinällä roikkui Springsteen juliste (Born in the USA:n kansikuva). Muistaakseni alkusyksystä Pomo oli tulossa Indianapolikseen keikalle (toista kertaa vuoden sisään) ja yritimme saada liput, mutta ne myytiin alle puolessa tunnissa loppuun. Silloin harmitti. Mutta huomenna ei.

1. The River (The River, 1980)

2. Rosalita (Come out tonight) (The Wild, the innocent & the E street shuffle ,1973)

3. Racing in the streets (Darkness in the edge of town, 1978)

4. Born to run (Born to run 1975)

5. Candy's room (Darkness in the edge of town, 1978)

Toiveita Pomolle

Bruce Springsteen konsertoi bändeineen huomenna Olympiastadionilla. Viimekertainen keikka Suomessa oli niin komea kolmituntinen, että mitään ei olisi toivonut lisää. Tai kyllä sentään jotain: jokunen toivebiisi jäi uupumaan.

Kun nyt mietin, mitä toivoisin keikalla kuulevani, niin vaihtoehtoja topvitoseksi on useita. Jos Pomo päräyttäisi Darkness on the Edge of Town -albumin läpi kokonaisuudessaan, minua ei harmittaisi yhtään. Yksi toive minulla on kuitenkin ylitse muiden. Sitä tuskin keikalla kuullaan, mutta asetan sen ykköseksi. Kakksobiisi on minun ja vaimoni yhteinen toive.

1. Lost in the Flood (Greetings from Asbury Park, N.J., 1973)
2. Atlantic City (Nebraska, 1982)
3. Thunder Road (Born to Run, 1975)
4. Racing in the Street (Darkness on the Edge of Town, 1978)
5. Badlands (Darkness on the Edge of Town, 1978)

Muuttolista

En halua ottaa  mitään vastuuta tai kunniaa tommin muuttoon liittyvästä listata. Tosiasiaon, että olen noudattanut seuraavanlaista muuttorituaalia: Kun muutto tapahtuu, stereot ovat viimeisten pakattavien tavaroiden joukossa. Ennenkuin stereot erotaan valtakunnan verkosta, soitetaan Queen:in Leaving home ain't easy. Kun omaisuus on kannettu sisään uuteen asuntoon, kytketään stereot ensin toimintakuntoon ja kaiuttimista kajautettaan Madness:in Our House. Tämän tradition opin omalta isoveljeltäni (tosin isoveljeni on soittanut tulobiisinä jonkun muun kuin minun valitsemani). Olen myös koettanut tätä ikiaikaista riittiä siirtää Tommille ja se lienee innoittanut Tommin viimeisintä listaa.

Kahdella biisillä ei vielä Top 5 listaa valmiiksi saada. Ei hätää, eiköhän tuohon kolme sopivaa muuttolaulua mukaan saada.

Ensimmäinen tästä kolmen toppauksesta on itse asiassa toiminut Madness:in vaihtoehtona muuttorituaalissa riippuen muuttomiehen mielentilasta. The Cinematic Orchestra on minulle ihan uusi tuttavuus, mutta to build a house sopii tähän listaan, kuin rakko muuttomiehen kämmeneen. Melankolisen sävynsä vuoksi saatan tulevissa soittaa sen toiseksi viimeisenä lähtöbiisinä. Jostakin tämä Waits:in laulu itsensä listalle änkesi. Se sopii hyvin tunnelmansa takia tuon edellisen perään. Ehkä alitajunnassani tunnen muuttamisen haikeaksi puuhaksi. Tiedän sen kokenuksesta myös rasittavaksi.

1. Queen: Leaving home ain't easy (Jazz 1978)

2. Madness: Our House (The Rise & Fall 1982)

3. Crosby, Still, Nash & Young: Our House (Déjà vu 1970) 

4. The Cinematic Orchestra: To build a Home (Ma Fleur 2007)

5. Tom Waits: Come On Up To The House (Mule Variations 1999)

Koti

Nyt on viimeinen ilta Kokemäellä. Siis viimeinen ilta asukkaana täällä. Minkäänlaisesta hikeudesta ei ole tietoakaan. Muutto kuitenkin ajaa kirjaamaan topvitosen, jonka aiheena on koti. Huomenna matkaan toiseen kaupunkiin ja olen siitä iloisehko. Se tuskin kuitenkaan näkyy (tai kuuluu) listassani. Laulujen näkökulmat kodista eroavat toisistaan suuresti. Ykkönen sentään tuo mukaan kunnon paatosta. Ja siihen yllyttänyt leffakin on varsin mainio.

1. Mark Knopfler: Going Home (Theme from the Local Hero) (Local Hero Soundtrack, 1983)
2. Metallica: Wherever I May Roam (Metallica, 1991)
3. Radiohead: Subterranean Homesick Alien (Ok Computer, 1997)
4. Neil Young: Homegrown (American Stars ‘n Bars, 1977)
5. Iggy Pop: Home (Brick by Brick, 1990)

Ulkomaiset ysärit

Kirjoitin hetkinen sitten 1990-luvun kotimaisista rakennuspalikositani. Nyt ovat vuorossa ulkomaiset, joista olisi voinut laatia myös varjolistan. En kuitenkaan esitä mitään b-listoja, vaan hyppään suoraan tähtilaivaan. Ulkomaisten osalta minun musiikillinen 90-lukuni alkaa jo 80-luvulla. Neil Youngin ”Rockin’ in the Free World” on julkaisuvuosikymmenestään huolimatta kenties tärkein 1990-luvun biisi. Siinä Niilo on hämmästyttävällä tavalla luodannut 1900-luvun lopun niin poliittisen ja yhteiskunnallisen kuin moraalisenkin universumin, jossa elämme. Aina en ole vama, onko tätä biisiä kiva kuunnella. Ehkä kuukauden kuluttua kuitenkin olisi. Minulle kelpaisi sekä sähköinen että akustinen versio. Molemmathan kuullaan Freedomilla.

Pearl Jamin ensimmäinen on sekin – tuota – 90-luvun keskeisin levy. Näin on ainakin, jos ajattelee levyä kokonaisuutena sekä sitä, että levystä alkanutta kaarta voi seurata vaivattomasti vieläkin. (Moni olisi valinnut tämän sijasta Nirvanan ”teinimeininkiä”, mutta minulle Nirvana on ollut aina vain nirvana.) Kun ensi kerran näin ”Aliven” musiikkivideon MTV:stä, ihmettelin, että mitä hittoa tämä on. Videon uutuudenkarheus oli aivan toista kuin pseudouudet poppisiskelmät ja jytäjumputukset. Primitiivisyys ja lavaesiintymisen spektaakelittomuus iskivät niin, että loppua ei näy. Erityisesti livenä Pearl Jam on huima orkesteri. Kunpa vain näkisi joskus livenä.

Nick Caven näin ensimmäisen kerran pahoine siemenineen Amsterdamissa kesäkuussa 1997. Konsertti oli ällistyttävä: yhtä aikaa tuntui siltä, että eturivissä ihmiset saavat kasvoihinsa monoa ja helliä suudelmia. Cave taitaa äärilaidat – ja hienot balladit, joista suosikkilevyni The Good Sonin ”The Ship Song” on siirappimaisessa suoruudessaan lähestulkoon ylittämätön. Kertakaikkisen komea rakkauslaulu. Jos rakkautesi ei saa vastakaikua, soita tämä biisi, niin ainakin sanoma on selvä.

Bushia ei enää ole, mutta se oli hieno bändi. Bushia pidettiin palkkänä brittien Nirvana-kopiona, mutta se oli jotakin muuta. Sekin oli verraton lavalla. Pinkpop 1997 tarjosi mahdollisuuden kokea samana päivänä Supergrass, Live, Beck ja Bush. Supergrass ja Bush olivat molemmat ihastuttavia. Bush vei tuolloin voiton energisellä 70-minuutin rypistyksellään. Oi niitä aikoja. Silloin ei laulaja Gavin Rossdalekaan ollut vielä naimisissa Gwen Stefanin kanssa...

Ja Oasis, you know. Ei kai 90-luku olisi ilman Gallagherin-veljesten räävittömyyksiä ollut yhtään mitään. Blurkaan ei minulle ollut tuolloin yhtään mitään. Nyt asia lienee toisin päin. Niin muuttuu ihmisen maku. Mutta yhä lähtölaukausmainen ”Columbia” ja koko Definitely Maybekin iskee tehokkaasti, ainakin silloin, kun hetki on oikea.

1. Neil Young: Rockin’ in the Free World (Freedom, 1989)
2. Pearl Jam: Black (Ten, 1991)
3. Nick Cave & The Bad Seeds: The Ship Song (The Good Son, 1990)
4. Bush: Little Things (Sixteen Stone, 1994)
5. Oasis: Columbia (Definitely Maybe, 1994)

Lopuksi suositan, että katsot konserttitaltioinnin, johon pääset tästä.