In the smoke in the mud and lead / the smell of fear and the feeling of dread
/ soon be time to go over the wall / rapid fire and the end of us all.
Itsenäisyyspäivänä oli taas aika väitellä siitä, kumpi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioista on parempi. Kaveri ylisti facebookissa Mollbergin versiota. Painon kaverini kommentin merkiksi “tykkään”. Sitten käytiin pieni juupaseipäskeskustelu. Molempien elokuvaversioiden puolesta kommentoineet vetosivat todenmukaisuuteen. Vetosipa joku jopa Laineen elokuvan asemaan originaalina. Esitin, että originaalista puhuminen on hieman ongelmallista. Mikä on originaali? Linnan romaani varmaan ennenmmin kuin Laineen elokuva. Toisaalta onko Linnan romaanikaan originaali? Mikä on Sotaromaanin merkitys? Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Linnankin romaani on tulkinta aiheesta jatkosota? Onko se originaali? Kaipa se on ihan yhtä aito ja oikea kuin yhden virvoitusjuomatehtaan jaffa väittää olevansa.
Totesin useiden kommenttien jälkeen, ettei ole välttämättä mielekästä kysyä, kumpi elokuvista on parempi. Se on itse asiassa aivan epäolennaista, vaikka minunkin on oma mielipiteeni helppo sanoa. Mollbergin elokuva hakkaa Laineen mennen tullen. Siihen riittää yksi syy: suhtautuminen sotaan. Niinpä kyseisiä Linnan romaanirakennelman tulkintoja vertaillessa kiinnostavaa on se, miksi ne suhtautuvat täysin eri tavoin sodan järjettömyyteen. 1950-luvvun puolivälissä sotaan suhtauduttiin tietenkin eri tavalla kuin 30 vuotta myöhemmin. Olisi silloinkin silti ollut mahdollista tehdä kunnolla kriittinen elokuva. Tuskin sotaa silloinkaan hauskana asiana pidettiin. Pelkillä Finlandian kohtalokkailla alkuponnistuksilla vakavuutta ei kolmea tuntia yllä pidetä.
Huumori varmasti on ollut sodassa yksi selviytymiskeino, mikä näkyy ja kuuluu sopivassa määrin myös Mollen elokuvassa. Sota on ensi sijassa kuitenkin kauheutta, mikä tulisi myös näyttää. Elokuvien ero suhtautumisessa huumoriin näkyy ja kuuluu erityisen hyvin esimerkiksi Honkajoen (Tarmo Manni/Timo Virkki) rukouksessa, johon myöhempi versio ei tuo lainkaan hauskuutta. Laineen versiossa rukous taas on kuin Mannin esittämä sketsipala. En väitä, etteikö se olisi hauska, mutta väitän, että sen ei kannattaisi olla. Myös elokuvien loput pakottavat minut katsojana erilaisiin askareisiin. Mollbergin elokuvan loppukuva on, kuten eräs ystäväni eilen totesi, yksi elokuvahistorian komeimmista. Kauhea se on, sanon minä, ja juuri siksi – niin, juuri siksi se on yksi komeimmista. Erikoislähikuvaksi rajautuva otos kuolleen nuoren sotapojan paljaasta rinnasta korostaa mielettömyyttä, joka vetää hiljaiseksi.
Kun elokuva päättyi, olinkin hiljaa monta minuuttia. Katkaisin hiljaisuuden vielä ennen nukkumaanmenoa Iron Maidenin laululla "Paschendale", joka löytyy upealta albumilta Dance of Death (2003). "Paschendale" kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisessä maailmansodassa Belgian maaperällä käydystä Paschendalen taistelusta. Hienosti lauluun sopiva video on Delbert Mannin ohjaamasta tv-elokuvasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1979).
Muita väitteleviä klassikoita löydät täältä.
Itsenäisyyspäivänä oli taas aika väitellä siitä, kumpi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversioista on parempi. Kaveri ylisti facebookissa Mollbergin versiota. Painon kaverini kommentin merkiksi “tykkään”. Sitten käytiin pieni juupaseipäskeskustelu. Molempien elokuvaversioiden puolesta kommentoineet vetosivat todenmukaisuuteen. Vetosipa joku jopa Laineen elokuvan asemaan originaalina. Esitin, että originaalista puhuminen on hieman ongelmallista. Mikä on originaali? Linnan romaani varmaan ennenmmin kuin Laineen elokuva. Toisaalta onko Linnan romaanikaan originaali? Mikä on Sotaromaanin merkitys? Tai mitä pitäisi ajatella siitä, että Linnankin romaani on tulkinta aiheesta jatkosota? Onko se originaali? Kaipa se on ihan yhtä aito ja oikea kuin yhden virvoitusjuomatehtaan jaffa väittää olevansa.
Totesin useiden kommenttien jälkeen, ettei ole välttämättä mielekästä kysyä, kumpi elokuvista on parempi. Se on itse asiassa aivan epäolennaista, vaikka minunkin on oma mielipiteeni helppo sanoa. Mollbergin elokuva hakkaa Laineen mennen tullen. Siihen riittää yksi syy: suhtautuminen sotaan. Niinpä kyseisiä Linnan romaanirakennelman tulkintoja vertaillessa kiinnostavaa on se, miksi ne suhtautuvat täysin eri tavoin sodan järjettömyyteen. 1950-luvvun puolivälissä sotaan suhtauduttiin tietenkin eri tavalla kuin 30 vuotta myöhemmin. Olisi silloinkin silti ollut mahdollista tehdä kunnolla kriittinen elokuva. Tuskin sotaa silloinkaan hauskana asiana pidettiin. Pelkillä Finlandian kohtalokkailla alkuponnistuksilla vakavuutta ei kolmea tuntia yllä pidetä.
Huumori varmasti on ollut sodassa yksi selviytymiskeino, mikä näkyy ja kuuluu sopivassa määrin myös Mollen elokuvassa. Sota on ensi sijassa kuitenkin kauheutta, mikä tulisi myös näyttää. Elokuvien ero suhtautumisessa huumoriin näkyy ja kuuluu erityisen hyvin esimerkiksi Honkajoen (Tarmo Manni/Timo Virkki) rukouksessa, johon myöhempi versio ei tuo lainkaan hauskuutta. Laineen versiossa rukous taas on kuin Mannin esittämä sketsipala. En väitä, etteikö se olisi hauska, mutta väitän, että sen ei kannattaisi olla. Myös elokuvien loput pakottavat minut katsojana erilaisiin askareisiin. Mollbergin elokuvan loppukuva on, kuten eräs ystäväni eilen totesi, yksi elokuvahistorian komeimmista. Kauhea se on, sanon minä, ja juuri siksi – niin, juuri siksi se on yksi komeimmista. Erikoislähikuvaksi rajautuva otos kuolleen nuoren sotapojan paljaasta rinnasta korostaa mielettömyyttä, joka vetää hiljaiseksi.
Kun elokuva päättyi, olinkin hiljaa monta minuuttia. Katkaisin hiljaisuuden vielä ennen nukkumaanmenoa Iron Maidenin laululla "Paschendale", joka löytyy upealta albumilta Dance of Death (2003). "Paschendale" kertoo nimensä mukaisesti ensimmäisessä maailmansodassa Belgian maaperällä käydystä Paschendalen taistelusta. Hienosti lauluun sopiva video on Delbert Mannin ohjaamasta tv-elokuvasta Länsirintamalta ei mitään uutta (1979).
Muita väitteleviä klassikoita löydät täältä.
7 kommenttia:
Kommentoin ekaksi kuuntelematta musiikkia. Minä pidän enemmän Laineen elokuvasta, Mollbegin elokuvassa moni asia ei toimi mulle ELOKUVAN katselijana. Katselemme Tuntemattomia eri näkökulmista. Minulle sodan kauheus avautuu Tuntemattomassa sotilaiden kautta - siten, että hahmoista tulee tuttuja, sellaisia joista pitää ja joidden kohtaloiden kautta sodan mielettömyys näyttäytyy. Laineen oman aikansa elokuvataidetta heijastava elokuva tekee sen minusta paremmin (= minulle sopivammin) kuin Mollbergin, ainoastaan Paavo Liski on loistava Rokkana, koska hänen Rokkansa on moniulotteisempi. Risto Tuorila Koskelana on myös hyvä.
Asetan myös Parikan Talvisodan Mollbergin Tuntemattoman edelle. Tuurin vahva teksti elää elokuvassa niin vahvana, että se kantaa elokuvaa yli mahdollisten karikoiden - ja näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan erinomaisia.
Tiedän, että useimmat pitävät Laineen elokuvaa parempana. Kuinkahan olisi, jos elokuvat olisivat tulleet toisessa järjestyksessä? Tottumus vie monella voiton, mutta vieköön. Kun tulee joku, joka esittää toisin, sitä on monesti vaikea hyväksyä. Toisin kertominen on kuitenkin tärkeätä. Vain siten voimme nähdä tottumuksen verhon taakse.
Tarkoitus ei tosiaankaan ole kiistellä. Kuten totesin, versioiden paremmuudesta on turha väitellä. Ne ovat molemmat tapauksia, joissa muut seikat ovat kiinnostavia. Ja kyllä, Talvisota on hyvä myös.
Vaikka sotaelokuvat nousivatkin tässä puheeksi, toivon, että itsenäisyyspäivää voitaisiin mahdollisimman pian juhlia ilman sotaelokuvia. Ei kai itsenäisyys pelkkää sotaa ole, vaikka se meillä sellaiseksi redusoitu onkin.
Aikamoinen vuodatus. Itse pidän molemmista versioista. Muistan nähneeni Mollen version ekaa kertaa armeija-aikaan. Taisi olla ensiesitys telkkarissa tai jotain sellaista. Istuin sotkussa ja katsoin mihin minua juuri silloin koulutetaan.
Mutta on mielenkiintoista, että talvi- jatkosota ovat itsenäisyyden juhlimisessa niin keskeisiä. Ehkä itsenäisyyspävänä pitäisi puhua sisällissodasta. Mieluten kuitenkin siitä, että miten rauhallinen maa Suomi on. Ai joo: ihan hauska Maiden biisi.
Olen nähnyt molemmat elokuvat kerran, riitti.
Tämä kpl sen sijaan kestää usean kuuntelukerran, Iron Maidenin teatraalinen mahtipontisuus ja melodraama tuo sanomat aina hyvin esille.
En kirjoitustasi ja kommenttiani kiistan aiheena kokemutkaan, en vain malttanut olla ottamatta kantaa.
iron Maidenin musiikki ei ehkä ole ihan mulle, mutta komesti kulkee ja elokuvavideo toimii tässä yhteydessä.
Panu, ehkä itsenäisyyspäivänä ei pitäisi puhua sodasta. Mutta itse aloitin :)
Susu, kyllä kerta kumpaakin riittää. Ja musiikki tosiaankin toimii.
Tuima, hyvin toimii elokuva hyvän musiikin taustana.
Jahas, nyt on kyllä niin kauan aikaa siitä kun olen nähnyt kummankaan sotilaan etten taida kommentoida sitä asiaa lainkaan.
Musiikkipläjäys oli sitten kovin komeaa kuunneltavaa. Herkkupala!
Lähetä kommentti