The Eagles on bändi, jossa on maailman paskin kannuttelija. Don Henleyn kapulat pitäisi polttaa. Ja rumpupatteri polttohaudata juhlallisin menoin Malibun edustalle. Toisaalta on pakko myöntää, että tuon onnettoman rumpujen kolistelun antaa anteeksi, kun kuuntelee Desperado-levyä. Se on täynnä hienoja helmiä. Tällä levyllä länsirannikonsoundi ei ole vielä hionut ihan kaikkia särmiä pois. Yhtenä tekijänä on Bernie Leadonin bluegrass-henkiset mandoliini- ja banjopätkät. Doolin-Dalton kiteyttää Westernien tunnelman ja aiheet hienoksi parin minuutin monumentiksi. Yksinäisyys, vapaus, kuolema ja uskottomat naiset ovat laulun rikollisjoukon saalis.
Videossa näkyy kuva levyn takakannesta, jossa The Eagles makaa "kuolleena" maassa. Jos oikein tarkaan katsoo, Reunimmaiset ruumit voi tunnistaa J.D. Southeriksi ja Jackson Browneksi.
Tässä saman biisin instrumentaaliversio, jossa Bernie antaa banjo puhua.
Don Henley-vihaa voi loiventaa täällä.
5 kommenttia:
Joskus kauna sitten teininä Eaglesia tuli kuunneltua vähän. henleyn ääni on aivan tunnistettava ja jotkut kappaleet myös. Menköön nostalgian piikkiin.
Ei, ei Eaglesejä voi vihata. Kuuluvat nuoruuteen ja Desperado on vaan niin huippulevy.
Olipa se komeeta. Siitä rummuttelusta huolimatta :)
Aina tunnistettava Eagles-soundi. Hyvä tarina. Ei laiteta kapuloita rattaisiin, kasataan ruumiit sinne, siis rattaille...
Joku saatana jäädytti helvetin jo aikaa ennen Eaglesia.
kiitos kommenteista. Ei The Eaglesia oikeasti voi vihata, edes Don Henleyn takia.
Lähetä kommentti