Ruotsin kuningas

Tänään olisin voinut heittää teille örinää, jonka myös olisitte ansainneet. Lupaamani kirkonpolttohevikin on vielä soittamatta... Mutta tässä on jotain, joka ei örinäpotentiaalistaan huolimatta ole rakennusten tuhoamista, vaan silkkaa jotain muuta. Opeth on Ruotsin suurin (ikinä!) lahja musiikkimaailmalle. Nyt kai olisi sopivaa sanoa, että Abba on parasta sillinä.

Olen taistellut Opethia vastaan juuri tuon örinäpotentiaalin takia. Vasta viikko takaperin lainasin kirjastosta albumin Watershed (2008). Olen siis noviisi, mutta iloinen, sillä tiedän, että ihana maailma on koluttavanani. Watershedin Porcelain Heart ei ole jättänyt minua rauhaan. (Tällä kertaa piti panna linkki, kun upottamista ei ole sallittu.) Ja sanonpa, että jos lukija on minun kaltaiseni örinäestoinen, niin uusin albumi, Heritage (2011), on ällistyttävää nykyprogea, joka nimensä mukaisesti kumartaa ja kunnioittaa.

Anna Opethin koskettaa myös örinöiden ja/tai todella klassisesti. (Örinä on vain häviävä osa orkesteria. Örinää sisältävän linkin takana on poikkeuksellisen komeata heviprogea 11 minuttia 50 sekuntia. Siis kunnon progea.)

Ai niin, ne muut klassikot… ne ovat täällä.

Postikortti

Lensin eilen Suomesta takaisin Kiinaan. Podin koti-ikävää jo pari päivää ennen lentoa. Tätä koti-ikävää helpottaa tänään John Entwistle:n kirjoittama (ja suurimmaksi osaksi soittama) laulu Postcard. Johnin laulut erottuvat muista The Who:n lauluista eniten sanoitusten ansioista. John kirjoittaa varsin suorasanaisesti ja kuivan sarkastisesti, kun taas Pete Townshend:in sanoitukset ovat huomattavasti monimutkaisempia (jos ei lasketa ihan alkupään tuotantoa à la Mary Anne with the Shaky Hand). Postcard lohduttaa, koska se kertoo kiertue-elämän iloista ja suruista:


"There's kangaroos and we're bad news in Australia
Thrown off the plane for drinking beer
So long on the plane it drove us insane
So long on the plane

Hope you're well at home,
Next week I'll try to phone
Not very long to go
I'll tell you when I'm coming home as soon as I know"
-John Entwistle


Jos idea ei vielä auennut täysin kaikille kuuntelijoille, Pete kirjoitti levyn kanteen seuraavanlaisen selvennyksen:


"'Postcard is a John Entwistle song about touring on the road. He describes in luscious detail the joys and delights of such romantic venues as Australia (pause to fight off temporary attack of nausea), America (pause to count the money) and, of course, that country of the mysterious and doubting customs official, Germany (pause, whether they like it or not, for 'God Save The Queen'). Listen out for the field sound effects ACTUALLY RECORDED IN THE COUNTRIES WE TOURED. 'Postcard' was originally recorded in my house for a maxi single. They were EP's that only cost as much as a single. Ours unfortunately never got released. I engineered this one with one hand on the controls and the other on the guitar. That's why I only play one chord throughout the whole song."


Palatakseni tuohon koti-ikävään, josta mainitisin aiemmin: Olen tässä matkaillessa huomannut, että rock-muusikoiden maailmankiertely on (ainakin laulujen sanoitusten mukaan) yhtä koti-ikävän karkoitusyritystä, aivan kuten minunkin matkailu. Kuuntelen tätäkin biisinä eräänläisena vertaistukena. Tämä kummasti auttaa kestämään sinne seuraavaan puheluun saakka.





Vertaistukea Sunnuntaiklassikon puutteeseen voi saada täältä.

Cadillac

Stone Gossardin, Pearl Jamin toisen kitaristin, Binauralin (2000) ja Riot Actin (2002) välissä julkaistu soololevy Bayleaf (2001, tarkemmin 11.9.2001…) on mainio irtiotto, vaikka osa lauluista voisikin olla jollain Pearl Jamin levyllä. Jos Stonella ei olisi ollut PJ-taustaa, levyltä olisi irronnut yksi mojova hittikin. Se ei kuitenkaan ole tämänkertainen valintani.

Road-elokuvan tutkijan itsestään selvä valinta levyltä on rauhallinen, höyhenen keveä ”Cadillac”, jonka naiivi sanoitus pakottaa hymyilemään. Aivan, juuri niin kuin Cadillacin ratissa hymyillään. Auton hytke tarjoaa sunnuntaiaamuun ajelumusiikkia. Ei tarvitse kuin sulkea silmät ja lähteä matkaan. Ikkuna auki, kyynärvarsi ulos ja hymy leveäksi. Aurinko paistaa kyllä. Äläkä välitä, tämän tahdissa ajaminen onnistuu leikiten silmät ummessakin.

Muihin hytkytyksiin ja tärinöihin yllät tästä.

Syksyn laahus

Aamulla olimme koko perheen voimin reippaalla kävelyllä Järvenpään Lemmenlaaksossa, jossa keltaisenaan lehdistä maannut maa alkoi soittaa päässäni Viikatetta. Pitkään aikaan en ole Viikatetta kuunnellut enkä voi sitä tehdä heti nytkään sillä tavalla kuin haluaisin. Tässä on hieno instrumentaali vuoden 1998 debyytti-ep:ltä Vaiennut soitto. Syksyisen jämerästi laahaava laulu on samanniminen. Viikate lienee ollut valintani aiemminkin, mutta mitäs siitä. Ties vaikka olisi ollut sama laulu joskus... mutta mitäs siitäkään, sillä tästä ei syksyntulo parane.

Muuta vastaavaa napsahtaa tästä.

Nimeämiskäytäntöjä

Bändin nimeäminen on varmasti vaikeaa. Nimen pitäisi kai jotenkin heijastella bändin musiikillisia intohimoja. Sen pitäisi olla mieleenpainuva, jotta fanit voivat suositella kaverilleen. Toisekseen sen varmaankin pitää olla jotekin katu-uskottava. Se ei (ainakaan perinteisesti) voi olla mikään söpö, jos haluaa soittaa rockia. Nykyään bändin nimi liitttyy yli 50-vuotiseen historialliseen ketjuun, joten on aika vaativaa puuhaa kehitellä bändin nimiä. Jotkut ovat onnistuneempia yrityksiä ja toiset taas hieman vähemmän onnistuineita.
Butthole Surfers on bändin nimenä sen verran kaamea, että en muista montaa muuta (no, kovin montaa) yhtä ällöttävää bändin nimeä. Nimen takaa paljastuu juuri niin huumorintajuinen ja varsin komeasti soittava yhtye, kuin nimi antaa olettaa. Hienoa hieman räkäistä soittoa ja roisia huumoria.



Muita nimellisiä klassikoita löytyy täältä.