Olen tällä viikolla kuunnellut Bob Dylan-pastissielokuvan , I'm not there, musiikkia. Siinä on muutama aivan loistava versio Dylanin biisestä. Se on ollut aika hauska tausta bussimatkoilleni täällä vielä varsin minulle omituisessa ympäristössä. Goin' to Acapulcon tunnelmassa on jotakin sydäntäsärkevän surullista, vaikka siinä lauletaanki, että "I'm goin' to have some fun". En tiedä Jim Jamesista mitään, mutta taustalla soittava Calexico on mainio porukka, joka sekoittelee amerikkalaista ja latinomusiikkia hauskalla tavalla.
Ranskalaisen situationistifilosofi Guy DebordinSpektaakkelin yhteiskunnan (1967, suom. 2005) mukaan kaikki kokemuksemme ovat kuvavälitteisiä. Emme koe mitään suoraan, vaan aina jonkun meidät kommunikaatiokumppanistamme erottavan ulkopuolisen, kuten median, välittämänä. Niin teemme siis myös blogia kirjoittaessamme ja lukiessamme. Debordin mukaan maailmassa olemistamme ohjaa kuvien välittämä yhteiskuntasuhde, jossa myös me olemme kuvia (lue: esineitä) siinä missä mitkä tahansa kuvat. Spektaakkelin yhteiskunnassa me vieraannumme kuin Marxin teesien työläiset. Meillä ei ole enää muuta todellista kuin spektaakkelia yllä pitävä kuluttaminen. Luokkia ei ole: olemme kaikki kuluttajia, jotka kulutamme meille syötettyjä tarpeita, jotka eivät ole todellisia.
This wonderful world of purchase power.
Edellä lyhyesti ja perin karkeasti referoidun ajatuksen hienoimpia musiikillisia sovelluksia on Manic Street Preachersin “Motorcycle Emptiness”. Se löytyy yhtyeen esikoisalbumista Generation Terrorists (1992), joka, niin kuin nimikin voisi ehdottaa, on joukko kertomuksia siitä, miten meidät pannaan elämään siinä kulutusyhteiskunnan pakottavassa kierrossa, jossa ihmiset voivat epäonnistua, mutta tuotteet eivät. Spektaakkelia vastaan kapinoiva laulu kertoo siitä, mikä on kurjaa ja kauheata, mutta yhtä aikaa jollain maagisella tavalla ihanaa. Siis jos tyhjyys voi olla ihanaa. Sanoituksen ja sävellyksen karuutta ja kauneutta naittava ristiriita on toki kaunis, niin kaunis, että se on kuin spektaakkelin yhteiskunnan kiiltävä, vapautta lupaama kuva, joka tietää itsekin olevansa vale. Ja Manicsit tietävät. Sen verran on levyihin tullut kitkeriä ja kriittisiä sloganeja kirjoitettua. Kuin vakuudeksi siteeraan lopuksi vielä Generation Terrosits -albumin päätössanoja (laulussa ”Condemned to Rock n’ Roll"):
Sterile like a line of piss, motherfucker Review with avant garde lips, motherfucker
There’s nothing I wanna see There’s nowhere I wanna go.
Manicsien suhteesta spektaakkelin yhteiskunnan tylyyn näkemykseen olisi paljon muutakin maininnan arvoista: viittauksia, kirjallisuutta, lauluja, mutta ehkä kuitenkin kerron vain sen, että muut kriittiset mutta kauniit äänenpainot löytyvät täältä.
Kiinalaiset ovat tunnettuja teen juojia. Siitä johtuen kahvikulttuuri on aika nuorta täällä vielä. Tosin (kuten kaikessa täällä Kiinassa) he ovat kovaa vauhtia rakentassa kahvikulttuuria. Starbuckseja on täällä tiheämässä kuin ABC-asemia Suomessa. Kuitenkaan kahvinkeittimen hankkiminen ei onnistunut ihan käden käänteessä. Osuutensa oli varmaan omalla laiskuudellani. Nyt asia korjaantui, kun ostin itselleni pressokeittimen. Niinpä tämän sunnuntain klassikko on oikeastaan taustamusiikkia kahvinautinnolle. Boards of Canada on varsin omintakeinen kaksikko, joka rakentaa kauniin utuista elektronista musiikkia. En ole mikään asiantuntija elektronisen musiikin suhteen, joten en tiedä edes miten tämä pitäisi lokeroida. Ja tuskinpa musiikkia pitäisikään lokeroida vaan kuunnella. Dayvan Cowboy soimaan ja kahvia siemailemaan.
Kökötän sunnuntaita yksin asunnossani ja hikoilen. Etelä-Kiinan mereltä tuulee olohuoneen avoimista ovista sisään. On ikävä perhettä eikä huvita mikään. Jospa tämä vähän lievittäisi: The 13th Floor Elevatorsin hieno klassikko psykedelian kulta-ajalta? Vastaus on tietysti, että vain vähän. Onneksi yksinäisiä viikonloppuja ei ole paljoa enää jäljellä.
Tämä kuumuus saa pollan sekaisin. Mutta niin sen sai jo aiemmin kesällä (silloinkin kuumuudessa) Pearl Jam, jonka vihdoin näin ensimmäisen kerran livenä. Kovempaa nykyorkesteria ei ole! Piste päälle! Setissään kolmannen biisin eräänlaisena introna cover-yllätyksiin innostuneet jammarit heittivät Pink Floydin "Brain Damagen". Siksi se on tässä. Amen. No, onhan se hiton hieno biisi muutenkin.
Pearl Jamin kyseisen keikan (London, Hyde Park 26.5.2010) settilista löytyy tästä.
