Palikkakasa

Ajattelin jatkaa rocktyöläisten luokittelua. Basisteista on luontevaa siirtyä rytmimusiikin ytimeen, rumpaleihin. Rumpalit usein jäävät taka-alalle, koska heidän instrumenttinsä on sijoitettu laulajan, basistin ja kitaristin taakse. Samoilla seuduilla elelee joskus myös kosketinsoittaja, mutta muuten kyseinen muusikko hoitaa tonttiaan varsin omissa oloissaan. Parhaimmillaan rumpalit ovat uskomattomia persoonallisia virtuooseja ja pahimmillaan surkeita komppikoneita ja sitten on Don Henley.

Keith Moon on yksi uskomattomimmista rockrumpaleista tähän mennessä. Hän oli Legendaarinen sekoilija ja mieletön kannuttelija. Jossakin haastattelussa Keith kuvasi itseään "parhaaksi Keith Moon-tyyliseksi rumpaliksi". Ja kun kuuntelee The Whon soittoa on ihmeellistä, että bändin musiikki pysyy rytmimusiikin määritelmän sisällä, sillä rytmiryhmä koostuu kahdesta sooloartistista: Basisiti John Entwistle ei komppaa vaan soittaa bassoa, kuin olisi soolokitaristi ja Moon taasen soittaa katkeamatonta fillien sarjaa.

Phil Collins on oikeasti mainio rumpali. Vaikka soolourallaan lauluun keskittynyt ja kaikenlaista siirappisotkua Phil onkin tehnyt, on hänen rumpujen soitto vieläkin jotakin joka saa minut hyvälle tuulelle. Hänellä on tatsi ja taimaus, jonka tunnistaa vaikkei tietäisi kuka siellä rumpuja kolisuttelee. Valitsin tähän Genesis yhtyeen konserttien ehdottoman kohokohdan: Collinsin ja Genesiksen Keikkarumpalin Chester Thomsonin rumpusduetton.

Led Zeppelin oli neljän taitavan muusikon kokoonpano. Tietysti Jimmy Page (kitara) ja Robert Plant (laulu) olivat etualalla, mutta toisaalta ilman John "Bonzo" Bonhamia yhtyeen soitanta ei olisi samanlaista. Bonhamilla oli uskomaton kyky saada komppi ilmavasti ja raskaasti rullaamaan. Bonham koki myös samanlaisen kohtalon Moonin kanssa. Molemmat menehtyivät rock-muusikon ammattitautiin: omaan oksennukseen.

Nuoremman polven rumpaleihin kuuluu Stewart Copeland, jolla on omalaatuisen kulmikas soittotapa. Hänen rytmiikkansa on saanut vaikutteita lähi-idässä vietystä lapsuudesta. The Policen kaltaisessa triossa jokainen tekijä on tärkeä kokonaiseeden kannalta, mutta on vaikea uskoa, että kukaan tavisrumpali olisi istunut Stingin ja Andy Summersin joukkoon.

Viimeisenä on mainittava ensimmäisen superbändin, The Creamin, rumpali Ginger Rogers. Cream oli ensimmäinen superbändi. Kaikki Bändin jäsenet oli keitetty kovissa liemissä ennen tämän kokoonpanon syntyä. Ginger oli jo 50-luvulla noussut Englannin jazz-piireissä kovan kannuttelijan maineeseen. Minusta Creamin soitossa kuuluu hienosti hänen hieno groove.

1. Keith Moon (Who are you)

2. Phil Collins (Dance on a Volcano)

3. John Bonham (Moby Dick)

4. Stewart Copeland (Can't stand losing you)

5. Ginger Rogers (Tales of Brave Ulysses)

Ja täältä voi kuunnella kalvotyöskentelynäytteet.