Vaalikarja-blues

Kävin tänään sateesta huolimatta hoitamassa vaalikarjan velvollisuuteni: äänestin. Ehdokasta etsiessäni mietin poliittisia vaikuttimiani. Olen aika normaali keskinkertainen poliitinen olio. Minulla on mielipiteitä ja näkemyksiä yhteiskunnasta vallankäytöstä, mutten ikinä voisi kuvitella osallistuvani poliittiiseen päätöksentekoon. Tyydyn äänestämään vaaleissa. Viime vuosina olen tosin alkanut radikalisoitua. En usko, että äänestämällä vaikutan yhtään mihinkään. Paitsi siihen, että pidän osaltani kulissia yllä.

Rock on luultavasti vaikuttanut poliittiseen näkemykseeni enemmän kuin ehkä on viisasta myöntää. Kasvoin punkkia kuunneellen ja se on jättänyt ajatteluuni jäljet. The Clash on ollut yksi suurista suosikeista, jo ennenkuin osasin englantia tarpeeksi, jotta olisin ymmärtänyt sanoitusten sanomaa. Kun sitten ymmärsin mitä laulettiin, on se nostanut arvostustani lisää. Kotimaisista punkkareista on pakko arvostaa Pelleä, vaikka aivan vakavasti ei aina voi tuohon ikipunkkariin suhtautua. Pellen Olen työtön on karu, yksinkertainen ja iskevä taistelulaulu. Ja harvoin missään laulussa kirosana tulee näin ponnekkaasti.

Punkin lisäksi on toinen tärkeä poliittisen ajattelun pohja 60-luvun musiikki. Moni on varmaan sitä mieltä ettei John Lennonin musiikki ole kovinkaan poliittista, mutta minulle Imagine on aina ollut sitä. Minulle se on hieno utopian kuvaus, johon haluan pyrkiä.

Midnight Oil on varmaankin avoimesti poliittisimipia bändejä, joista olen pitänyt. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, etten taideopiskelijataustastani huolimatta ole koskaan erityisti pitänyt musiikista, jonka perimmäinen tarkoitus on vaikuttaa ihmisten mielipiteisiin (vertaa 70-luvun taistolaismusa). Olen sellaiseen liian kyyninen. Midnight Oil on poikkeus. Ehkä se johtuu biisien hienoudesta tai siitä, että ekologisuus on sanoman ytimessä. En ole ihan varma mikä on Mountains of Burman alkuperäinen sanoma, mutta olen tulkinnut sen Burman juntan arvosteluksi ja siksi se on edelleen ajakohtainen lähes kahdenkymmenen vuoden jälkeen.

Peter Gabrielin Steven Bikolle omistama laulu on komea kunnianosoitus ihmiselle, joka on joutunut kuolemaan ihmisten yhdenvertaisuuden puolesta kamppaillessaan.

Neil Young on ehkä listani poliittisesti häilyvin muusikko. Neil on tehnyt kannattanut Reagania, vastustanut Bushia ja Irakin sotaa, arvostellut Yhdysvaltojen etelän rotusyrjintää. Takkia on käännetty siis aika tiuhaan. Siitä huolimatta Southern man on edelleen hieno poliittinen laulu. Pidän myös Lynyrd Skynyrdin vastineesta tälle laululle (Sweet Home Alabama). Taidan olla poliittisesti yhtä häilyvä kuin Young.

Laitetaampa viisi kandidaattia kannatuksen mukaiseen järjestykseen:

1. John Lennon: Imagine (Imagine, 1971)

2.Pelle Miljoona & N.U.S: Olen työtön (Pelle Miljoona & N.U.S. , 1978)

3.Midnight Oil: Mountains of Burma (Blue Sky Mining, 1990)

4. Neil Young: Southern Man (After the Gold Rush, 1970)

5. Peter Gabriel: Biko (Peter Gabriel 3, 1980)