Kansi on musiikin osa

Muistaakseni olen ostanut vain yhden levyn kannen perusteella (joku Debbie Harry...). Väittäisin, että kansi pystyi vaikuttamaan ostopäätökseeni siksi, että levyn hinta oli alhainen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kansi ei vaikuttaisi, että kansi ei myisi. Jos katsomiseen ja katsottavana olemiseen perustuvassa kulttuurissa kansi ei vaikuttaisi, olisi kai sama, mitä kannessa seisoisi. Tai saman tien levyt voisi sellaisenaan pakata ruskeisiin paperipusseihin.

Panu (jonka kanssa en ole ihan yhtä taitava illustraattori) luonnehti levyn kantta ulkomusiikilliseksi arvoksi. Niinhän se varmasti on, vaikka väittäisin kyllä, että kansi on oleellinen osa myös itse musiikin kokemusta. En voi väittää kuuntelevani kansia, mutta niin mieluusti tarkastelen musiikkia kuunnellessani pienimpiäkin kansista löytyviä ”tietoja”, että minulle kansi on osa musiikkia.

Valitsemani viisi kansitaideteosta ovat valikoituneet nimenomaan hyllystäni löytyvistä vinyyleistä. Toki cd-levyistä löytyy hienoja kansia, mutta parametrit ovat toiset niin kansien tekijällä kuin katsojallakin. Ikäväkseni tajusin, että monet alunperin vinyyleinä julkaistuista albumeista on hyllyssäni vain cd-muodossa. Siksi poissa ovat esimerkiksi Storm Thorgersonin (esim. Pink Floyd, Muse) ja Roger Deanin (esim. Yes, Uriah Heep) ällistyttävän komeat kansiteokset. Mutta onneksi on muutakin hienoa.

Olisin ottanut listalleni Springsteenin Born to Runin, mutta en halua kerrata Panun esittelemiä kansia. Samaan esteettiseen suuntaan sen sijaan osoittaa The Doorsin Other Voices, joka on julkaistu Jim Morrisonin kuoleman jälkeen vuonna 1971. Ron Raffaellin ikuistamat Densmoren, Kriegerin ja Manzarekin katseet tuntuvat haluavan sanoa, että me olemme vielä täällä. Kasvot ovat pääosassa, mitä korostaa yksinkertaisuus ja ohut fontti. Vaikka maailma ei jimittömän Doorsin onnistumiseen uskonut, tuli levystä varsin kypsä ja hieno, ulkomusiikillisista syistä täysin aliarvostettu levy.

Taidan olla yksinkertaisen ilmaisun mies, sillä seuraava valintani on Talking Headsin Fear of Music (1979). Mustanpuhuvassa kannessa on kohokuviointi, joka saattaa muistuttaa autonrenkaan kuviointia tai jonkinlaista metallipintaa. Tehokkaan kannen suunnitelijaa ei nyt tipu mistään, mutta kertokaa, jos tiedätte. Ja albumihan on täyttä rautaa… niin siis ehkä siksi kansikin muistuttaa metallia…

Mark Wilkinson on suunnitellut Marillionille kannen jos toisenkin. Usein alkuperäinen idea on lähtöisin yhtyeen ex-laulaja Fishin aivoituksista. Niin on myös loistavassa alkoholismia luotaavassa teema-albumissa Clutching at Straws (1987). Kansi on omalla tavallaan tökerö, mutta bändin (tai oikeastaan Fishin) imagoa hienosti rakentava. Marillionin Fishin aikaiset kannet ovat kaikki kuin samasta oudosta tarinasta. Tässä bändin jäsenet ja piirrokset/maalaukset sulautuvat toisiinsa - missäpä muuallakaan kuin baarissa.

Midnight Oilin Diesel and Dust (1987) pitäisi saada näkyviin myös taka- ja aukeavan sisäkannen osalta. Niin upea, levyn biisien sanomaa (aboriginaalien vaikeata elämää ja ympäristön saastumista) tukeva kokonaisuus on kyseessä. Tässä jos missä kannet ovat osa musiikkia. Mihin ihmeeseen Midnight Oil katosi? Orkesteri oli Ruisrockissa 80-luvun lopussa niin "tajuttoman kova".

King Crimsonin esikoisalbumin In the Court of the Crimson King (1969) kansi kauhistuttaa, mutta on se myös komea, sillä oikeastaan levyn musiikkikin kauhistuttaa. Barry Godberin kansi on parhaimmillaan avattuna, koska kannen kuva jatku takakanteen.

Pitäisiköhän seuraavaksi repiä esiin kaameimmat kannet? Vai kenties parhaat cd-kokoon tehdyt?