Neil Youngin konsertti oli taas kerran kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään. 62-vuotias pappa näytti, että rokkarina hän on kaikkea muuta kuin pappa. Nykyiset pomppuhevarit ja muut räksyttäjät ovat pihinää Niilon jalkojen juuressa. Niilosta välittyy hämmästyttävä aitous, keikaroimattomuus, verevä primitiivisyys ja bändistä lämmin yhteisöllisyys, jolle ei kenties vedä vertoja mikään. Ei ihme, että Pearl Jamin kaltainen orkesteri samastuu tähän herraan. Nyt listaan konsertin viisi huippuhetkeä, vaikka konsertti oli sinänsä huippuhetki. Niilolle esittämistäni toiveista keikalla kuultiin kolme, mutta hällä väliä.
1. Cortez the Killer. Upea versio upeasta historiaa tulkitsevasta biisistä. Neilin hallissa kaikuvaa kitaraa voisin kuunnella joka päivä.
2. Unknown Legend ja Helpless. Ben Keithin slidekitara ulvoi näissä peräkkäin soitetuissa biiseissä kuin seireenien lailla uliseva preeriatuuli. Tuskin parempaa slidetaitajaa maailmassa onkaan. Ja Unknown Legend on kaunis kaunis biisi. Voin nähdä biisin elokuvana: "On a desert highway she rides a Harley Davidson".
3. Love and Only Love. Keikan avausbiisi veti heti kyyneleen silmäkulmaan. Kertakaikkiaan.
4. No Hidden Path. Lähes uskonnollisiin sfääreihin kurkottava parikymmenminuuttinen kitararevittely, jossa ajantaju katosi. Uskomaton osoitus Neil Youngin bändin kyvystä soittaa hallittua, nautittavaa kaaosta.
5. Mother Earth. Polkuharmonilla (ainoa polkuharmonibiisi tällä keikalla) ja huuliharpulla hempeilty tunnustus luonnolle. Tunnelman olisi voinut leikata saksilla, mutta miksi olisin sen tehnyt?
Paljon jäi ulkopuolelle, mutta minkäs teet. Niin, kuultiin keikalla yksi uusikin biisi, sellainen, jota kukaan ei liene koskaan aiemmin kuullut julkisesti. "Singing a song won't Change the World" oli ihan ok biisi, vaikka sen soittaminen kaipaa lisää harjoittelua. Oli kuitenkin mukava kuulla jotakin uutta - ja ensimmäisenä.
1. Cortez the Killer. Upea versio upeasta historiaa tulkitsevasta biisistä. Neilin hallissa kaikuvaa kitaraa voisin kuunnella joka päivä.
2. Unknown Legend ja Helpless. Ben Keithin slidekitara ulvoi näissä peräkkäin soitetuissa biiseissä kuin seireenien lailla uliseva preeriatuuli. Tuskin parempaa slidetaitajaa maailmassa onkaan. Ja Unknown Legend on kaunis kaunis biisi. Voin nähdä biisin elokuvana: "On a desert highway she rides a Harley Davidson".
3. Love and Only Love. Keikan avausbiisi veti heti kyyneleen silmäkulmaan. Kertakaikkiaan.
4. No Hidden Path. Lähes uskonnollisiin sfääreihin kurkottava parikymmenminuuttinen kitararevittely, jossa ajantaju katosi. Uskomaton osoitus Neil Youngin bändin kyvystä soittaa hallittua, nautittavaa kaaosta.
5. Mother Earth. Polkuharmonilla (ainoa polkuharmonibiisi tällä keikalla) ja huuliharpulla hempeilty tunnustus luonnolle. Tunnelman olisi voinut leikata saksilla, mutta miksi olisin sen tehnyt?
Paljon jäi ulkopuolelle, mutta minkäs teet. Niin, kuultiin keikalla yksi uusikin biisi, sellainen, jota kukaan ei liene koskaan aiemmin kuullut julkisesti. "Singing a song won't Change the World" oli ihan ok biisi, vaikka sen soittaminen kaipaa lisää harjoittelua. Oli kuitenkin mukava kuulla jotakin uutta - ja ensimmäisenä.
4 kommenttia:
Suunnilleen samat olivat huippuhetket minunkin mielestäni. Varsinkin kuulaasti kaikunut Unknown Legend ja tajuton No Hidden Path -tykitys veivät tämän miehen taivaisiin. Yhdessä Wordsin kanssa tuo No Hidden Path muodosti raivoisan lopun varsinaiselle keikalle. Huikea setti kaiken kaikkiaan.
eikös se ollut steel eikä slide se ben keithin kitara /al
Se oli kitara, slaidaava stiil.
Tässä asiantuntemukseni pettää (kuten näkökykyni).
Lähetä kommentti