tiistai 1. heinäkuuta 2008

Ulkomaiset ysärit


Kirjoitin hetkinen sitten 1990-luvun kotimaisista rakennuspalikositani. Nyt ovat vuorossa ulkomaiset, joista olisi voinut laatia myös varjolistan. En kuitenkaan esitä mitään b-listoja, vaan hyppään suoraan tähtilaivaan. Ulkomaisten osalta minun musiikillinen 90-lukuni alkaa jo 80-luvulla. Neil Youngin ”Rockin’ in the Free World” on julkaisuvuosikymmenestään huolimatta kenties tärkein 1990-luvun biisi. Siinä Niilo on hämmästyttävällä tavalla luodannut 1900-luvun lopun niin poliittisen ja yhteiskunnallisen kuin moraalisenkin universumin, jossa elämme. Aina en ole vama, onko tätä biisiä kiva kuunnella. Ehkä kuukauden kuluttua kuitenkin olisi. Minulle kelpaisi sekä sähköinen että akustinen versio. Molemmathan kuullaan Freedomilla.

Pearl Jamin ensimmäinen on sekin – tuota – 90-luvun keskeisin levy. Näin on ainakin, jos ajattelee levyä kokonaisuutena sekä sitä, että levystä alkanutta kaarta voi seurata vaivattomasti vieläkin. (Moni olisi valinnut tämän sijasta Nirvanan ”teinimeininkiä”, mutta minulle Nirvana on ollut aina vain nirvana.) Kun ensi kerran näin ”Aliven” musiikkivideon MTV:stä, ihmettelin, että mitä hittoa tämä on. Videon uutuudenkarheus oli aivan toista kuin pseudouudet poppisiskelmät ja jytäjumputukset. Primitiivisyys ja lavaesiintymisen spektaakelittomuus iskivät niin, että loppua ei näy. Erityisesti livenä Pearl Jam on huima orkesteri. Kunpa vain näkisi joskus livenä.

Nick Caven näin ensimmäisen kerran pahoine siemenineen Amsterdamissa kesäkuussa 1997. Konsertti oli ällistyttävä: yhtä aikaa tuntui siltä, että eturivissä ihmiset saavat kasvoihinsa monoa ja helliä suudelmia. Cave taitaa äärilaidat – ja hienot balladit, joista suosikkilevyni The Good Sonin ”The Ship Song” on siirappimaisessa suoruudessaan lähestulkoon ylittämätön. Kertakaikkisen komea rakkauslaulu. Jos rakkautesi ei saa vastakaikua, soita tämä biisi, niin ainakin sanoma on selvä.

Bushia ei enää ole, mutta se oli hieno bändi. Bushia pidettiin palkkänä brittien Nirvana-kopiona, mutta se oli jotakin muuta. Sekin oli verraton lavalla. Pinkpop 1997 tarjosi mahdollisuuden kokea samana päivänä Supergrass, Live, Beck ja Bush. Supergrass ja Bush olivat molemmat ihastuttavia. Bush vei tuolloin voiton energisellä 70-minuutin rypistyksellään. Oi niitä aikoja. Silloin ei laulaja Gavin Rossdalekaan ollut vielä naimisissa Gwen Stefanin kanssa...

Ja Oasis, you know. Ei kai 90-luku olisi ilman Gallagherin-veljesten räävittömyyksiä ollut yhtään mitään. Blurkaan ei minulle ollut tuolloin yhtään mitään. Nyt asia lienee toisin päin. Niin muuttuu ihmisen maku. Mutta yhä lähtölaukausmainen ”Columbia” ja koko Definitely Maybekin iskee tehokkaasti, ainakin silloin, kun hetki on oikea.

1. Neil Young: Rockin’ in the Free World (Freedom, 1989)
2. Pearl Jam: Black (Ten, 1991)
3. Nick Cave & The Bad Seeds: The Ship Song (The Good Son, 1990)
4. Bush: Little Things (Sixteen Stone, 1994)
5. Oasis: Columbia (Definitely Maybe, 1994)

Lopuksi suositan, että katsot konserttitaltioinnin, johon pääset tästä.

1 kommentti:

panu kirjoitti...

Loistavia valintoja! Gavin voisi lähteä välillä kotoa töihin. Niin hienoja levyjä Bush aikanaan teki.