Joululaulua en tarjoa, vaikka niin kai pitäisi. Syitä on kaksi: 1) M.A. Nummisen ”Joulupukki puree ja lyö” ei löytynyt YouTubesta säällisenä versiona. 2) Väitöskirjani vaatii tietä ja vapautta.
John Mellencampin Freedom’s Road -albumin (2007) nimibiisistä pitää muistuttaa, koska mikään ei ole muuttunut. Koko albumi on kolmen k:n kamaa: koskettavaa, kaunista ja komeata, kuten äijän tuotanto sen jälkeenkin. Vaikka laulu on suunnattu aikansa Georgelle ja hänen kavereilleen, sen aiheen voi ajatella sopivan myös jouluun, joka lienee rauhan aikaa. Se sopii myös minun vapautta tieltä hakevien tarkasteluuni, vaikka kyseessä onkin hieman erilainen tie.
Muut tiet ovat täällä.
sunnuntai 18. joulukuuta 2011
Paholaisen tie
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Akustinen kitara on aina plussaa!
Tiedät mitä mieltä olen Mellencampistä. Hieno biisi.
Kolme k:ta toteutuvat hienosti.
Kaunista, koskettavaa.
Sometimes just darkness everywhere
...
Amerikan folkkia...noh joo
En ole koskaan tykännyt Coucar/Mellancampistä, mutta tämän kuuntelin uudelleen. Parempaa kamaa tämä uudempi siis kuin vanha. Jack and Dianaa ei lasketa.
Nyt sanon suoraan: minulle on oikeastaan sama, mitä kukakin tästä ajattelee. En välitä, sillä laulu on minulle niin merkityksellinen. Kiitän silti.
Ari, akustinen on plussaa useimmiten.
Panu, tiedän, joo.
Tuima, kolme k:ta, mutta ei tosiaankaan kkk.
Susu, niih.
Timbut, no joo-o.
Lepis. Ota koko levy kuunteluun. Ja ehdottomasti myös Life, Death, Love and Freedom (2008). Ja No Better Than This (2010).
Lähetä kommentti