sunnuntai 29. toukokuuta 2011

Dylan on myös laulaja

Bob Dylan täytti männä viikolla 70 vuotta. Dylan on yksi niitä taiteilijoita, joiden pariin palaan levyhyllyssäni aina ajoittain ja joka kerta löydän hänen musiikistaan uuden puolen. Olen tainnut aikaisemminkin mainita, miten ensi kertaa kuulin Bobin musiikkia, mutta ehkä se selittää jotenkin suhdettani Dylaniin. Isoäitini oli tuonut minulle ja veljelleni kaksi LP-levyä, joista saimme valita kumman otamme. Vaihtoehtoina oli Dylanin Desire ja joku John Denver. Sain valita ensin. 8-vuotias minä valitsi kannen perusteella Denverin. Jo muutaman kuuntelukerran jälkeen tiesin, että minulla oli paska levy (ja isoveljelläni mestariteos).
Muutamia vuosia myöhemmin Eput tekivät biisin nimeltä Bob Dylan. En vielä silloin ymmärtänyt miten kunnioittava irvailu se itseasiassa oli, joten tiukimpina punk-aikoina en sitten paljoa Dylania kuunnellut. Jossakin vaiheessa isoveljeni osti Bringing it all back home-levyn, jonka myötä palasin taas ruotuun.
1988 Dylan kävi Helsingissä keikalla. Illan pelasti lämmittelijä: Tom Petty & Heartbrakers. Bob on elämäkerrassaan myöntänyt itsekin olleensa noihin aikoihin huonossa hapessa. Parhaita hetkiä keikalla (Petty ja Roger McGuinnin lisäksi) oli huudahdus yleisöstä ennen keikkaa: "Mä haluun Bob kornia!"
Kun Guns 'n' Roses teki sirkkeliversion Knocking on heaven's door-biisistä oli jo ymmärtänyt, että Dylanin musiikki venyy aika moneksi, jopa aika karmeaksi siirapiksi.
Kymmenisen vuotta sitten keskustelin yhden amerikkalaisen kanssa siitä, kuka muusikko on vaikuttanut eniten rock-musiikkiin. Hänen ehdotuksensa oli Dylan. Omani oli Neil Young. Olen nyt ehkä jo kääntänyt kelkkani ja olen samaa mieltä keskustelukumppani kanssa.
Kuukausi sitten ostin Pekingistä laatikollisen Dylan levyjä. Boksissa on kahdeksan ensimmäistä Dylan-levyä monoversioina. Hämmentävää kuunnella kaikki kahdeksan levyä. Minulle alkupään tuotanto on ollut aikaisemmin suhteellisen hatarasti hallussa. Kuuntelin ja mietin, miksi kukaan loukkaantui niin verisesti, Dylanin laittaessa kitaran piuhan kiinni styrkkariin, että huusi yleisön joukosta: "Juudas!"
Like a rolling stone sopinee juhlistamaan tätä sunnuntaita:



Ja jotta ei menisi ihan henkilökultin puolelle:

8 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Armaanin siippani mielestä Dylanista joko pitää tai ei. Minä pidän, kovasti. Kysäsisin teiniltäni kumpaan joukkoon hän kuuluu. Dylan on kuulemma "kiva" - en siis turhaan soittanut hänelle vauvamusiikiksi Dylania (Dylanin kuuntelusta kuulemma tulee hänelle "mukava olo"). Älkäämme aliarvioiko lapsuusajan musiikillisia vaikutteita, meidän vauva sai tanssahdella Dylanin ja Hectorin tahtiin :).

Arvannet mitä mieltä olen valinnoistasi: loistavia, eppuihmiselle toinenkin laulu kelpaa :).

panu kirjoitti...

kiitos kommentista. Olisi mielenkiintoista laittaa joku sosiologi tutkimaan vanhempien vaikutusta lasten musiikkimieltymyksiin. Tuota kirjoittaessa tuli mieleen, että Dylanin tuotannosta voisi kasata top 5. Katsotaan, jos saisi aikaan. On se Lennonkin vielä työn alla...

Tuima kirjoitti...

Jään ehdottomasti odottamaan Dylan-vitostasi!

Jonkun verranhan on kai tutkittu miten sikiöaikana kuultu musiikki vaikuttaa vauvoihin. Tein tahatonta tutkimusta asian tiimoilta itsekin: esikoinen rauhoittui noin pari vuotiaana aina kun kuuli levyä jonka olin raskausaikana kuunnellut miltei puhki (ei ollut Dylania). Teho oli järisyttävä. Ei tosin kestänyt monia kertoja. Mutta Dylanista ilmeisesti on jäänyt hyvä muistijälki.

meillä menee vanhempikin musiikki läpi. Esikoinen on löytänyt ihan itse Pet Shop Boysin ja Stingin. Jazz alkaa myös hörisyttää korvia, siinä samoin kuin Beatlesissä ei ole vanhempien oppi mennyt hukkaan. Musta tärkein musiikkioppi mitä lapselleen voi antaa, on se että kannustaa pitämään korvansa avoinna ja kuuntelemaan monenlaista musiikkia, laidasta laitaan.

panu kirjoitti...

Samansuuntaisia empiirisiä tutkimustuloksia on itsellänikin. Aika paljon on ilmeisesti levyhyllymme vaikuttanut lapsiimme, mutta lasten kasvaessa alkaa myös havaita uusia vivahteita lasten musiikkimaussa. Toivon myös, että saisin avoimen asenteen istutettua lapsiin, jotta voisivat nauttia kaikenlaisesta musiikista (tai no, taiteesta yleensäkin).

Tommi kirjoitti...

Minullakin on Dylan-aiheinen topvitonen tekeillä. Päätin asiasta, kuunnellessani Royal Albert Hallissa 17.5.1966 tallennettua konserttia. Tsiisus... eiku... Tsuudas.

timbut kirjoitti...

Erämaahan eksyneet palanneet ihmisten ilmoille.

Nauratti tuo lapsuuden Dylan-levy-tarina. Deellä paljon angstisempia Dylan-muistoja.

* Eräs nuoruuden englantilainen tuttu oli saanut Dylanin nimmarin LP-levyn kanteen ja Dee sai tuon levyn lahjaksi. Mutta, mutta hupsu lainasi levyn luokkakaverille, joka pöhli aarteen. Jos Dee ilkeäisi kertoisi tässä nyt "julkkiksen" nimen, muttei kehtaa. Hävettää sen roiston puolesta. Kaikki tutut tietää, että Deen levy on sen mulkun-julkun levyhyllyssä.
Sori, tää on pahinta kielenkäyttöä, mitä Dee osaa.

* Noh, sitten parille muulle nuoruuden Dylan-älppärille kävi yhtä huonosti. Deen nuoremmat sisarukset järjestivät laituribileitä, joihin pöhlivät Deen Fazerilta voitetun hienon levysoittimen ja kaikki parhaat musat tietenkin. Noh, sinnehän ne jäivät aurinkoon laiturille ja arvaattekin, mitä vinyylille kuumuudessa tapahtuu.

Lohduttiko?

Toi 'Like a rolling stone' on kyl' yks' Dylanin parhaita.

Mekin laitetaan Timbuktussa Dylania soimaan.

Käytiin täällä kurkkaamassa, ketä bogi-hahmoja on vielä hengissä.
Syksyllä taas sunnuntai-soittojen pariin...

timbut vielä kirjoitti...

Vielä edelliset:
Vaikka tykätään Epuista huimasti, niin onneksi ei oo varmaan ikinä tietoisesti kuultu tuota Dylan-kipaletta. Eik löydy Deen Eppu-kokoelmiltakaan eikä uskalleta nyt kuunnella. Ehkä joskus huonon huumorin tuulella sitten rohkenee. Huh-huh. Epuilta löytyy kyl' kipale "John Fogerty". Ehkä jossain piilee myös "Neil Young"?

panu kirjoitti...

Unohtui vastata aikasemmin. Timbut: tuo nimmaritarina on aika sydäntäsärkevä. Toivottavasti tuo julkimovaras kärsii tekojensa vuoksi.