Mikä olisikaan parempi top5-covereiden kohde kuin Rolling Stones? Ei mikään, sillä Rollarit itse aloittivat levyttämisen lainabiiseillä. Heidän rahisten tallentama lainasuosikkinsa on Chuck Berry, jonka biiseistä rollarilätyille ovat päätyneet esimerkiksi Little Queenie, Let It Rock, Down the Road Apiece, Carol, You Can’t Catch Me ja Come On. Muita ovat muun muassa Muddy Watersin I Can’t Be Satisfied, I Wanna Be Loved ja Mannish Boy, Howlin’ Wolfin Little Red Rooster, Robert Johnsonin Love In Vain, Buddy Hollyn Not Fade Away sekä ykkössuosikkini Bobby Womackin It’s All Over Now. Juurevaa kamaa ja hienoja, lyömättömiä tulkintoja. Aivan samaa ei voi sanoa kaikista versioista, joita The Glimmer Twinsin eli Jaggerin ja Richardsin sävellyksistä on loihdittu.
Rolling Stonesia ovat coveroineet niin monet, että top20-lista olisi ollut helpompi tehdä. Tosin sillekään eivät olisi mahtuneet Britney Spearsin ja Samantha Foxin yritelmät Satisfactionista tai David Hasselhoffin riekkuminen Let’s Spend the Night Togetherin tahtiin… Myönnän, että Britneyllä (tai siis hänen rahaa haistaneilla tuottajillaan) on yritystä, sillä ainakin hänen versionsa on erilainen kuin alkuperäinen. Joku roti silti pitäisi coveroinnissakin olla. Tissifoxista ja Hasselhoffin plantusta en tohdi sanoa sen enempää. Mutta ne parhaat. Lopulta nekin oli melko helppo valita.
Rage Against the Machinen verevän aggressiivinen versio Street Fighting Manista on taltioinut niin komeasti tyyliinsä laulun taistelusisällön, että sen ykköspaikka on kiistaton. Koko poppoon coveralbumi Renegades (2000) on lainabiisilevyjen aatelia. Suomalaiskansallisesti olen iloinen, että Smackin versio Paint it Blackista lyö kevyesti kakki muut kymmenet versiot, joita biisistä on tehty. Smack rokkaa rehellisesti siksi, että alkuperäinen biisi on hyvä eikä siksi, että se kannattaa rahan rattaat silmissä levyttää. U2:n versio samasta biisistä on kiinnostava, mutta laiska. Deep Purplen keikkasettiin Paint It Black kuului usein 1960- ja 70-luvun vaihteessa – tosin usein vain Ian Paicen liki kymmenminuuttisen rumpusoolon kehyksenä.
Johnny Cashille No Expectations on todella yllättävä veto, mutta biisi vääntyy kerrassaan upeasti counryrallatteluksi – josta käteisjussi tekee aina uskottavaa taidetta. Otis Reddingin versio Satisfactionista taas osoittaa sen, mihin sfääreihin seksillä flirttaavan biisin tulkinta oikein voi viedä. Yliveto esitys verrattuna muihin saman biisin heittäneisiin. Ja sitten lopuksi mukaan raahataan yksi nainen: bluesmatriarkka Etta James hönkäilee Miss You sen verran tunteikkaasti, että paikka listalla on varattu.
1. Rage Against the Machine: Street Fighting Man
2. Smack: Paint it Black
3. Johnny Cash: No Expectations
4. Otis Redding: (I Can't Get No) Satisfaction
5. Etta James: Miss You
4 kommenttia:
Koska Rollareiden tuotannossa ylipäätään ei ole kuin kymmenkunta kappaletta joista pidän (jos niinkään monta), ei liene ihme että omat uustulkintasuosikkini kuulostavat kovin perinteisiltä: Marianne Faithfullin As Tears Go By (mieluummin se uudempi ja rupisempi tulkinta) ja Stereophonicsin Angie, joka kuulostaa melkein Rollareilta, mutta kuuntelen sitä mieluummin, koska pidän Kelly Jonesin äänestä enemmän.
Mitä vielä!
Rollareilta kelpaa melkin mikä tahansa. Kannattaa tutustua erityisesti 70-luvun alun albumeihin - tai oikeastaan vuoden 1968 Beggars Banquetista vuoden 1974 It's Only Rock 'n' Rolliin. Jos haluaa lähteä liikkeelle "kevyesti", niin Let It Bleed (1969) voisi olla passeli.
Muuten Faithfullin As Tears Go By ei ole cover. Se on toki Rollarien sävellys, mutta Marianne ehti levyttämään sen noin puolitoista vuotta ennen Rollareita.
Menikö se niin päin? Muistelin jotain sellaista, mutta en uskonut muistiini. Sitten niitä suosikkeja on vain tuo Stereophonics.
Jonkun verran olen Rollareita kuunnellut ja vähän löytyy omistakin tallenteista, mutta jotenkin ei vaan iske. Saattaisin ehkä kuunnella Beggars Banquetin, mutta luultavasti olen senkin jälkeen yhä vain Beatles-tyttö/nainen/täti. levyä enemmän kuitenkin kiinnostaa Etta Jonesin tulkinta, Etta on hieno ja Miss you Rollari-suosikkejani.
Hyvät on kääreet, mutta ihan komeaa on sisältökin. Kuten Tommi tietää, en ole kovin yltiöpäinen Rollarifani, mutta vuosien varrella olen oppinut pitämään ja arvostamaan heidän parhaita tuotoksiaan. Hienoa, että Smack mahtui listaan!
Lähetä kommentti