Ihme

Syntymä on ihmeellinen asia, jonka ihmeellisyyden toteaminen on klisee. Mutta silti se on ihmeellisin asia. Eino Leinon päivänä olin kokemassa tuota ihmettä toistamiseen. Poikani huusi tullessaan kuin hän olisi vastustellut. Niin meillä tuossa vaiheessa taitaa olla tapana. Ensin olemme hiljaa muutamia kuukausia ja sitten, kun saamme mahdollisuuden, kun näemme valon, me huudamme kuin huuto olisi viimeisemme. Emmekä voi tietää, vaikka niin olisi. Joku merkki on jätettävä maailmaan, tai miksi tätä paikkaa sitten kutsutaankaan.

Toisen poikani syntymä synnytti ihmettä seuranneen päivän hetkinä mieleni kovalevyyn katkelmia sävelmistä, joissa ei taideta kovinkaan usein syntyä, mutta samalla portilla kyllä ollaan. Yhdessä yritetään sisään portin saranapuolelta. Nyt syntyneelle (kuten esikoispojallenikin) haluaisin antaa mahdollisuuden olla vapaa kaavoista ja tavoista, jos ne hänestä tuntuvat hölmöiltä. Toivon rohkeutta olla tekemättä tavanomaisimpia ratkaisuja, jos joku muu tuntuu paremmalta tavalta toimia. Sydäntä opetan kuuntelemaan, mutta en välttämättä toimimaan kuuleman mukaan. Sydän on lihas, joka on kiusallisen usein väärässä.

Ensimmäisiä sävelmiä, joka tulvahti jostain mieleeni, oli Eddie Vedderin ällistyttävän hieno, turhuudesta vapaan elämänfilosofian anthem, joka on Sean Pennin ohjaamasta erinomaisesta elokuvasta Into the Wild (2007). Muista sävelmistä en kerro mitään muuta kuin sen, että ne kaikki nousivat tajuntani pintaan perin yksilöllisistä, pienistä ihmeellisistä hetkistä, jotka seurasivat yhtä suurempaa ihmettä.

1.Eddie Vedder: Society (Into the Wild, 2007)
2.Buffalo Springfield: I am a Child (Last Time Around, 1968)
3.Popol Vuh: For Eternity (Popol Vuh, 1972)
4.Coldplay: Square One (X&Y, 2005)
5.Jacob Dylan: Something Good This Way Comes (Seeing Things, 2008)