Viime sunnuntainen Peter Gabrielin sävelmä johdatti minut seuraavaan klassikkoon. Tarkoitukseni ei ole rakentaa mitään ketjua tai aasinsiltaa, mutta koska se käy näin vaivattomasti, en voi olla tarttumatta rakennusaineksiin. Sanon vielä sen, että tarkoitukseni ei ole myöskään kovinkaan (ehkä) usein klassikoida silmienne eteen näin pitkää biisiä. Jos joku alkaa nyt valittaa, pyydän anteeksi, vaikka en olekaan anteeksi pyytäessäni tosissani.
King Crimson on orkesteri, josta on helppo olla pitämättä, tiedän ja uskon sen. Siitä ei voi nauttia niin kuin nautitaan listajytkeestä tai Matista ja Teposta. Ai niin, listoilla hekin ovat olleet muutaman kerran. King Crimson ei ole pikaruokaa, vaan jonkinlaista ”nappailua”, jossa nälkä kasvaa syödessä. Siis kun tulee hetki, jolloin haluaa kuunnella jotakin, joka aukeaa ja tuottaa mielihyvää enemmän kuin kymmenen kermakakkua tai olutta, King Crimson on erinomainen vaihtoehto. Minulle monesti ensimmäinen
Robert Fripp on kenties maailman paras kitaristi. Nimitys toki alentaa hänen arvoaan, sillä hän on paljon muutakin kuin kitaraa soittava rockmies. Fripp on yksi musiikillisten konekokeilujen pioneereja. Hänen soundinsa tunnusmerkiksi muodostui nauhakaiku, joka tuotti Frippertronics-nimellä tunnettu laite. Laitteen toiminnasta on olemassa video, jossa on hauska ei niin rokkarin näköisen Frippin juonto, mutta myös erityisen ällistyttävää demosoitantaa. Velho mikä velho.
King Crimsonin Red (1974) on yksi parhaista koskaan levytetyistä albumikokonaisuuksista. Mukana on melodioiden ja riffien puolesta hittiainesta, mutta myös rajat ylittävää kokeilua, jota ei aina jaksa kuunnellea Sen antaa anteeksi, koska jokaisessa 1970-luvun Crimsonin albumissa on yhtä aikaa jotain ärsyttävää. Ärsyttävää on esimerkiksi täydellisyys. Nokkamies Fripp on perfektionisti, mutta uskalias perfektionisti. Toki Redillä on Frippin lisäksi pari muutakin soittajaa. Kitaraa ja melotronia soittavan Frippin lisäksi levyllä soittavat basisti ja laulaja John Wetton, rumpali Bill Bruford sekä viulisti David Cross ja saksofonisti Mel Collins. Kaikki ovat parasta a-ryhmää.
Sitten se biisi. Albumin viidestä raidasta klassikkoni on jälleen päätössävellys. Starless kasvaa kauniista melotronin ohjaamasta balladista sfääreihin, joissa mennään eikä meinata. Välillä saattaa tuntua siltä, että lanka katoaa, mutta lopuksi koko jyräävä massa tuodaan ensiluokkaisesti maaliin. Hitto, tällaista ei tee enää kukaan! Paitsi King Crimson, jolle sinunkin kannattaa antaa mahdollisuus.
12 kommenttia:
Ennen kuin sanon, että olemme tälle sunnuntaille valinneet kappaleet, jotka hädin tuskin ylittävät toistemme sieto- tai kuuntelukynnyksen, mun täytynee kuunnella tämä ensin. Mutta koska perhe on juuri painunut pehkuihin, en voi kuunnella kappaletta, joka kasvaa "balladista sfääreihin, joissa mennään eikä meinata", pitää odottaa aamua. Mutta koska liitän King Crimsoniin musiikillisen kauhumääritelmäni progressiivinen rock, olen hieman skeptinen, mutta palaan asiaan. Mutta ainakin oheiskirjoituksestasi pidin :).
2 x mutta koska + lisämutta - taidan tarvita unta itsekin.
Kappale ei ollut tuttu,mutta kuuntelin loppuun saakka vaikka pitkä onkin ja tosiaankin seitsemännen minuutin jälkeen alettiin mennä niihin sfääreihin! Ihan hyvin sopii sunnuntai-aamun musiikiksi....
Kuuntelin King Crimsonia jo 70-luvulla. Hienoa musaa, mutta vaatii aikaa ja oikean kuuntelumielentilan.
Osa kaunista, niissä sfääreissäkin oli lopussa hyviä kuvioita, olihan tämä hyvä mutta ei päädy mun levylautadselle.
Haudutettu tee, suitsukkeet, kynttilät viinipulloissa...kaikkea tuollaista ja vähän enemmänkin liitän tähän musiikkiin. 10 minuuttia ja yli 30 vuotta ajassa taaksepäin.
Kiitos.
Sepä oli mutkikas. Niin kuin sanoit, tätä pitäisi kuunnella useampaan kertaan. Alku on ihmeen hidas, sitten keskiosassa tuo lähinnä torjuva melske, josta päädytään lopun ylvääseen kauneuteen. En tiedä mitä sanoisi, paitsi sen että on hienoa, että progen tekijät uskalsivat kokeilla niin paljon. Heidän ansiostaan rockiin tuli uudenlaista rikkautta, yli 3-soinnun.
Voiko tähän jotain lisätä, siis biisiin?
sana proge saa normaalisti aikaan puistatuksen väreet, koska omat musiikilliset juuret ovat osittain punkissa, minkä vuoksi usein yli kaksi minuuttia kestävät kappaleet herpaannuttavat kiinnostuksen ;D mutta tällä kertaa kuuntelin koko kappaleen ennakkoluuloista huolimatta ja hienosta alustuksesta johtuen. noh, sen lisäksi että läppäri ylikuumeni, niin en ehkä ihan heti uudestaan kuuntele, mutta ymmärrän kyllä innostuksesi. :)
Aika komea kymmenminuuttinen.
King Crimson voi yikuumentaa muutakin kuin läppärin :)
Kiitän kaikkia mielenkiinnosta valitsemaani teosta kohtaan. Parasta näissä klassikossa lienee juuri se, että saa/joutuu kuntelemaan sitä, mitä ei ehkä muuten tuli kuunnelluksi.
Ja sanotaan vielä, että ei, ei tähän voi lisätä mitään.
Eihän tuo nyt niin kovin pitkä ollut. Sopivan mittainen tähän biisiin :)
Joku Poseidon kolkuttelee takaraivossa ja muistilokerosta putkahtelee jälleen sointuja. Tämä oli loistava klassikkopalautus.
Tästä biisistä tulee kieltämättä Alan Parsons Project mieleen, ei voi mitään.
Lähetä kommentti