Viikko on vierähtänyt Panun psykedeliaperjantaista. Nyt on aika esittää oma vastine. Sitä ennen totean, että psykedeelinen musiikki on minulle kaksijakoista sikäli, että se voi olla joko kukkaiskansan ihanaa fiilistä erilaisissa pääsemättömissä sfääreissä liruttelevaa poppia, jossa sanoitukset ovat diibadaabaa, tai sitten se voi olla jotakin uhkaa ja pelon tunnelmaa lietsovaa instrumentaalitykitystä, toisin sanoen kuin huono trippi. Jälkimmäinen kiehtoo minua huomattavasti enemmän (siis biisin, ei tripin tasolla).
Yksi pelottava biisi, joka on päässyt listallani ykköseksi, on King Crimsonin komean kakkosalbumin In the Wake of Poseidon (1970) kolmiosainen instrumentaali ”The Devil’s Triangle”. Sitä en mielelläni kuuntele yksin pimeässä, sillä jotakin kummallista fasismiin viittaavaa siinä on, vaikka tiedänkin, että ajatuksessa on ristiriita. KC:lta olisin voinut valita monta muutakin biisiä tai jopa kokonaisia levyjä. Se oli Pink Foydin ohella kokonaisuuksia ajatellen 1970-luvun vaihteen keskeinen ”sfääriorkesteri”, sillä se teki vuosien 1969 ja 1973 välisenä aikana neljä albumia, joita kelpaa tarkastella psykedelia-asteikolla. Monelle varmaankin ykkösalbumin ”21st Century Schitzoid Man” olisi tunnetuimpana, eräänlaisena psykedelia-anthemina ykkösvalinta KC-biisiksi, mutta nyt kävi näin.
Taiderokkiako psykedeelinen musiikki on? Ehkä ainakin sitten, jos taide määrittyy ymmärtämisen ja ymmärtämättömyyden kautta. Eikös taide ole juuri jotakin, johon kuvitellaan pintaa syvempi sanoma – sellainen, johon vain harvoilla on pääsy? Ja höpöhöpö. Vaikka psykedeeliseksi musiikiksi on totuttu nimittämään 1960-luvulta lähtien biisejä, jotka ovat ”omituisia” siksi, että niissä avantgarde yhdistyy populaarimusiikkiin, niin kyse ei ole varsinaisesta ymmärtämisestä, vaan saavutettavasta tunteesta käyttääpä katalysaattorina pelkkiä aivoja tai aivojen toimintaa stimuloivia synteettisiä aineita. Siispä nyt kuuntelemaan seuraavia. Vapaus on lähellä. Let yourself go.
1. King Crimson: The Devil’s Triangle (In the Wake of Poseidon, 1970)
2. Pink Floyd: Come in Number 51, Your Time is Up (Zabriskie Point soundtrack)
3. Atomic Rooster: Ear in the Snow (Nice ‘N’ Greasy, 1973)
4. McDonald and Giles: Birdman (McDonald and Giles, 1971)
5. Espers: Widow’s Weeds (Espers II, 2006)
Video: Zabriskie Pointin (Michelangelo Antonioni, 1970) ällistyttävän hieno, tajunnan räjäyttävä, naisen sisällään pitämän raivon purkava loppukohtaus, jossa soi Pink Floyd.
Yksi pelottava biisi, joka on päässyt listallani ykköseksi, on King Crimsonin komean kakkosalbumin In the Wake of Poseidon (1970) kolmiosainen instrumentaali ”The Devil’s Triangle”. Sitä en mielelläni kuuntele yksin pimeässä, sillä jotakin kummallista fasismiin viittaavaa siinä on, vaikka tiedänkin, että ajatuksessa on ristiriita. KC:lta olisin voinut valita monta muutakin biisiä tai jopa kokonaisia levyjä. Se oli Pink Foydin ohella kokonaisuuksia ajatellen 1970-luvun vaihteen keskeinen ”sfääriorkesteri”, sillä se teki vuosien 1969 ja 1973 välisenä aikana neljä albumia, joita kelpaa tarkastella psykedelia-asteikolla. Monelle varmaankin ykkösalbumin ”21st Century Schitzoid Man” olisi tunnetuimpana, eräänlaisena psykedelia-anthemina ykkösvalinta KC-biisiksi, mutta nyt kävi näin.
Taiderokkiako psykedeelinen musiikki on? Ehkä ainakin sitten, jos taide määrittyy ymmärtämisen ja ymmärtämättömyyden kautta. Eikös taide ole juuri jotakin, johon kuvitellaan pintaa syvempi sanoma – sellainen, johon vain harvoilla on pääsy? Ja höpöhöpö. Vaikka psykedeeliseksi musiikiksi on totuttu nimittämään 1960-luvulta lähtien biisejä, jotka ovat ”omituisia” siksi, että niissä avantgarde yhdistyy populaarimusiikkiin, niin kyse ei ole varsinaisesta ymmärtämisestä, vaan saavutettavasta tunteesta käyttääpä katalysaattorina pelkkiä aivoja tai aivojen toimintaa stimuloivia synteettisiä aineita. Siispä nyt kuuntelemaan seuraavia. Vapaus on lähellä. Let yourself go.
1. King Crimson: The Devil’s Triangle (In the Wake of Poseidon, 1970)
2. Pink Floyd: Come in Number 51, Your Time is Up (Zabriskie Point soundtrack)
3. Atomic Rooster: Ear in the Snow (Nice ‘N’ Greasy, 1973)
4. McDonald and Giles: Birdman (McDonald and Giles, 1971)
5. Espers: Widow’s Weeds (Espers II, 2006)
Video: Zabriskie Pointin (Michelangelo Antonioni, 1970) ällistyttävän hieno, tajunnan räjäyttävä, naisen sisällään pitämän raivon purkava loppukohtaus, jossa soi Pink Floyd.
1 kommentti:
Kiitos Zabriskie pointin videosta! Se on Yksi elämäni suurista elokuvakokemuksista. Toi viitosbiisi on minulle täysin tuntematon tuttavuus.
Lähetä kommentti