Hilloviikko, osa 2

Kesä on parhaimmillaan. Väitöskirja odottaa viimeistä voitelua ja Pearl Jam keikkailee Euroopassa. Voisi kuvitella, että nämä kaksi asiaa olisivat ristiriidassa keskenään - kuten ovatkin. Olen kuitenkin naittanut ne kauniisti toisiinsa: ensin huvi ja sitten vasta työ, joka on tosin pääosin tehty jo, osin. Ensin siis palkinto pitkähköstä työstä. Ja tämän kaiken sanon vain siksi, että voisin sanoa itse asian. Että voisin esittää toiveeni, Eddie, Mike ja kumppanit kun osaavat suomea niin kuin kaikki Seattlesta tulevat. (Ja kyllä, uskokaa tai älkää, edellä mainitussa todellakin piilee sisäpiirivivahde.)

Kaksi vuotta sitten, kun näin maailman parhaan nykyorkesterin ensimmäisen kerran, toivoin jotakin, jonka näkee tästä. Taas on aika sanoa, että soittakaa, pliis, ihan mitä tahansa. Paskinkin Pearl Jam -biisi on parempi kuin pussillinen muutamia muita orkestereita. Mutta siitä huolimatta olisi kiva, jos kuulisin Tukholmassa (7.7.) ja/tai Kööpenhaminassa (10.7.) seuraavat:

1. Smile (No Code, 1996)
2. Present Tense (No Code, 1996)
3. W.M.A. (Vs., 1993)
4. Nothing As It Seems (Binaural, 2000)
5. I Got Id (Merkin Ball ep, 1995)

Ja sitten niitä Miken kitarasooloja. Ooh. Kiitos. Olkaa hyvä. Anteeksi.