Bossa nova ei ole tosiaankaan minun lajini. Se on aivan liian hienostunutta ja coolia pystyäkseni samaistumaan. Bossa novaa kuunnellessa ei sovi riehua, pitää vain istua kaiken nähneen näköisenä ja sipaista siivu viiniä hienostuneesti. Siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi Nouvelle Vaguen kaltainen tyylittely iskee. Marc Collinin ja Olivier Libaux:n nerokkuus piilee siinä, että he ovat hoksanneet yhdistää uuden aallon ja punkin bossa novaan. Tämä hassu (ehkäpä postmoderni) tyylisekoitus toimii hienosti. Musiikki on soitettu ammattitaidolla ja kieli tukevasti poskessa. Valitsin esimerkiksi Dead Kennedys:in Too drunk to fuck -biisistä tehdyn version. Se svengaa uskomattomalla tavalla. Bossa novan keveys yhdistettynä Jello Biafran ironiniaa tihkuviin sanoituksiin on vastustamaton yhdistelmä. Kuten on laulajan, Camillen esityskin. Hän kuullostaa siltä, kuin olisi napannut laulussa mainitut 16 olutta juuri ennen biisin alkua. Toisaalta Camillen ääni tihkuu himoa. Seireenin keimaileva kutsuhuuto vie mukaansa. Hänen äänensä tuntuu suorastaan kuorivan housut päältäni. Se saa minut tuntemaan syyllisyyttä vaikka olen vain avannut korvani, en muuta.
Muita epämääräisyyksiä voi hoippua kuuntelemaan täällä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Bossa nova ei ole minunkaan lajini ja mainio määritelmäsi kertoo oleellisen. En ole Nouvelle Vaguestakaan koskaan innostunut, mutta tämä on kyllä aikamoisen hulppea tulkinta. Sanoituksesta otetaan kyllä kaikki irti!
Sain just housut jalkaan enkä ala riisumaan niitä.. Tässä on jotain intensiivistä.. kiihkoa sanoisinko.
Mahtava!
Huh.
Noh,onpahan lyriikat. Musatyyli meille ennestään tuntematonta, kuullosti aavikkolaisten korviin raikkaalta. Soundin ja sanoituksen jonkinlainen kontrastisuus teki tästä herkullisen.
Lähetä kommentti