lauantai 23. lokakuuta 2010

BOO!


Brittipopin aitauksen persoonallisimpia yhtyeitä oli The Boo Radleys. Sanon oli, koska heitä ei enää ole. Vaikka heidänkin musiikissaan kaikuu Beatlesin ja Rollareidenkin askellukset, kyse ei ole mistään idoleiden seuraamisesta, ihannoimisesta tai apinoimisesta. Jos Boo Radleysille haluaa verrokin, se voisi kitarasoundin takia olla Manic Street Preachers. Siihen nekin yhtäläisyydet sitten taitaisivat jäädä. Harmi, että Boo päätti päättää yhdessä musisoimisen juuri ennen kuin siirryimme tälle vuosituhannelle. Harmi, oli myös se, että brittipopiksi nimitetty oli median skandaaleja ja kaksintaisteluja vaahtoavassa meressä vain Oasista ja Bluria. (Ei niitä olisi ollut ilman Stone Rosesia.)

The Boo Radleys oli olemassa noin vuosikymmenen vuodesta 1988 vuoteen 1999. Siihen väliin mahtui onneksi vierailu Ruisrockissa vuonna 1995. Tuolloin yhtye oli huipulla, kun samana vuonna ilmestynyt albumi Wake Up! (1995) napsahti brittien albumilistan kärkeen. Hienot melodiat, tarttuvat kitarariffit ja kertosäkeet tekevätkin albumista menojalkaa vipattavan ja siksi myös, aivan oikein, hauskan.

Yhtye julkaisi jo seuraavana vuonna uuden albumin C’mon Kids (1996), joka hakkaa mielikuvituksellisilla ja paikoin radiosoiton asettamia rajoja karkaavilla sävellyksillään edeltäjänsä mennen tullen. Myös C’mon Kids on täynnään vetäviä, tarttuvuudellaan korvaan ja mieleen vetoavia ralleja, mutta myös omapäisiä oivalluksia. Siksi se on klassikkoalbumi. Jotkut albumin raidoista nousivat brittilistalle, mutta aiemman levyn aallonharjalta media tuntui hylänneen yhtyeen kuin lehmänpaskan asfaltille. Klassikkovalinnakseni sopisikin mainiosti albumin päättävä, oireellisesti loppuun viittaava ”One Last Hurrah”. En kuitenkaan valitse sitä, vaan toiseksi viimeisen, yltiöpäisen melodisen, kitararämistelyyn päättyvän herkkuannoksen ”Ride The Tiger”. Se on esimerkki siitä, missä tämä orkesteri oli parhaimmillaan.

Laulun synnystä pieni tarina on luettavissa täällä.




Muita vaiettuja ja/tai kadonneita suuruuksia saavutat täältä.

11 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Enpä ole tästä bändistä tainnut juuri kuullakaan. Mutta kyllä vain, pidin tästä. Pitää kaivaa bändin levyt kuunteluun. kiitos.

Halo Efekti kirjoitti...

Bändin nimi on tuttu, mutta piti kuunnella juutuubissa heidän suurin hittinsä Lazarus ennenkuin pystyin tunnustamaan itselleni että tämä ei ole kyllä aikanaan kolahtanut niin että olisi noussut massasta siinä määrin esiin että muistaisin mitään sävelkulkuja. Ohi on mennyt ja ohi menee nytkin.

Tommi kirjoitti...

Tämä jakaa mielet, niin massan mielst kuin yksilönkin mielen...

Tuima, oho, en tidä, yllätyinkä eli en. Erityisesti mainitsemiini levyihin kannattaa tutustua.

Halo Efekti, suurin hitti on suhteellinen ilmaus. Olisi toki kamalaa, jos kaikki jäisivät päähän soimaan, sillä on sekin tila jotenkin rajattu.

SusuPetal kirjoitti...

Ihan vieras poppoo minulle. Tavallaan ihan miellyttävää kuunneltavaa, mutta muistanko tämän, kun se loppuu?
Epäilen.

Äh, kovalevy päässä on niin täynnä, että sieltä pitäisi deletoida vähän vanhaa musiikkia pois, jotta "uusi" musiikki mahtuisi.

Pidin kyllä kitarasta tosi paljon.

Ari kirjoitti...

Muistan kuulleeni tuo bändin nimen ruisrocin yhteydessä aikoinaan vaikka en siellä käynytkään. Tässä on jotain...omaperäistä, mutta samalla jotain jonka on jo kuullut jo aiemmin.

Viides rooli kirjoitti...

Uutta tavaraa minullekin, mutta ehdottomasti tutustumisen arvoinen bändi. Ja taas mentiin kirjaston musiikkiosastolle!

Kitarointi toi mieleen David Bowien vanhan tuotannon, ja se irrotteluosuus Pink Floydin parit albumit (nyt puristit pyörtyy, jep-jep). Mutta huom.! vain mieleen, en tarkoita apinointia.

Tästä syystä tykkään sunnuntaiklassikoista; että rajoja venytellään ja valokeilaan tuodaan muitakin kuin takuuvarmoja tykityksiä. Thänkx, Tommi!

Jael kirjoitti...

Bändin nimi kuulostaa tutulta mutten muista mitään heidän tuotantoaan.,Joten oli mielenkiintoista tutustua,pidin tästä.

timbut kirjoitti...

Boo-hoo! Hyvin jytisee, sävelkulut jostain tuttuja? Mistä? Emme tunne Boota.
Noh, rämistely oli mahtavaa. Saikohan muinaisuuden mainoskampanja "pistä tiikeri tankkiin" innoituksen jostain brittialkuperäisestä?
Mitä tiikereihin tulee, ne uhkaavat kuolla sukupuuttoon, jäljellä olisi WWF:n mukaan vain 3200 villitiikeriä.

I don’t really need to be the way I are
I don’t really need to always go so far
I could get by on being alive but having no life
I don’t really need a fuel infected car
I don’t really need (or want) to be some kind of star
I could get by on being alive but having no life
You don’t really know what it is you ask
All that I want is to find some piece at last
Take it further
Ride the tiger

Tiikerien puolesta timbut

Ink Narrative kirjoitti...

Istui mukavasti korvaan. Bändi on muinaisuudesta tuttu kaverin inhokkina, varmaan sen ja ikäkauden vuoksi jäänyt vähälle kuuntelulle.

lepis kirjoitti...

Tämä oli aivan kelpo kamaa, vaikka kellot ei muuten nyt kovin kovalla soi. Nimi on tuttu, mutta...
Jaa, oliko näillä joku Elli... Eleonoora.. tai jotain joskus... :o

Ihan hyvä, että tulee tällaisia meille 'vanhalle kaartille' (ja tämä ei ollut kuittaus siihen vahnaan kommenttiin!) hieman tuntemattomampaa kipaletta.

Tommi kirjoitti...

Susu, kaikkea ei voi muistaa, mutta kaikkea voi epäillä.

Ari, ehkä kaiken on jo kuullut aikaisemmin. Saattaisiko olla kyse vain paketointitaidoista?

Viides rooli, ole hyvä. Mukavaa, että kelpaa.

Yaelian, "Boo" kuulostaa aina tutulta :)

Timbut, tuo tiikeri tankkiin -juttu minullekin tulee tästä mieleen. Mutta myös runous, noin niin kuin yleisemmin. Varsinkin ensimmäinen säe on mahtava kieliopittomuudessaan.

Kari, kaverin inhokki on aina hyvä... vaikka ihan kiusallaan :)

Lepis, määritä "vanha kaarti".