lauantai 18. syyskuuta 2010

Purkkaa mutta ei ihan jytää

Mitä voi tulla musiikista, jos basisti syö purukumia, kosketintoittajan lempinimi lienee sama kuin Brian Jonesilla: Mr. Shampoo ja rumpali olettaa paidattomana olevansa vuoden keho? No, todella menevää progressiivista rokkia tietenkin. Englantilainen Camel on progressiivisen rockin aatelia, vaikkakin turhan tuntemattomaksi jäänyt orkesteri.

Klassikkovalintani on vuonna 1973 ilmestyneen, yhtyeen nimeä kantavan esikoisalbumin B-puolen avausraita ”Never Let Go”. Valitsin sen, koska sen yhteydessä mainitun luonnehdinnan ”progressiivinen” ei tarvitse pelottaa tai ärsyttää ketään. Laulu on helposti lähestyttävä ja niin komeata, että kuva ja ääni eivät pysy synkassa loppuun asti… Jos synkronian katoaminen häiritsee, kannattaa sulkea silmät ja antaa musiikin viedä vaikka laulun nimi ehdottaakin toista.

Muita purukumin pureskelun tahdissa kuunneltavia ralleja löytyy täältä.


11 kommenttia:

Halo Efekti kirjoitti...

Ihanaa! Palautit mieleen kun joskus 70-luvun alussa käytiin paikallisessa musiikkiliikkeessä hyppytunnilla kuuntelemassa Camelin(kin) levyjä. Tähän täytyy palata lähdeaineiston kanssa paremmin, en muistanut koko bändiä enää, enkä niinmuodoin osannut etsiä sitä nykyisistä musapalveluista. Kiitos kovasti!

Tuima kirjoitti...

Eka minuutti oli oiken oikein hieno, loppu sitten hienoa. Yllättävästi pidin aika paljon (se pakollinen huilusoolo kirvoitti aamun ekan hymyn), vaikka kuulunkin niihin, jotka yleensä kiirehtivät muualle, kun kuulevat sanan proge.

Viides rooli kirjoitti...

Muistot palautuivat täälläkin mieleen. Pääsin Camelin konserttiin kesällä 1975 ollessani kielikurssilla Brightonissa, bändi oli silloin uuden Music Inspired by The Snow Goose -albuminsa promokiertueella. Voit arvata, että Pohjolan pieni teinityttö oli kokemuksesta aivan tohkeissaan. :) Toisin kuin Tuima, pidän kovasti progesta. Erinomaista musiikkia tämäkin.

Ari kirjoitti...

Jopa minulle aivan tuntematon, mutta hyvää musaa! 60-70 luvun sävytteisiä fiiliksiä.

Kari kirjoitti...

Joku Camelin levykin löytyy hyllystä, muistaakseni. Ei kuitenkaan parhaiten mieleen jääneitä ajan bändejä. Jotenkin samaistan Yes'in kanssa?

lepis kirjoitti...

Kyllä vain tämä tuttu bändi on ja tuttu biisi. Mieleen ovat jääneet ainakin Lady Fantasy, Freefall, ne Ankkalaulut ja tietenkin se röökiaskinnäköinen albumin kansi.

Ehdotonta klassikkokamaa!

Yaelian kirjoitti...

Hyvä klassikko,Camelin musa ei mulle ole kauhean tuttua ,mutta tämä kuulosti hyvältä!

panu kirjoitti...

Perusasiat kohdallaan: basisti jauhaa purkkaa ja rumpali soittaa ilman paitaa. Komeaa progeilua. Pitäisi varmaan ottaa kameli tarkempaan kuunteluun.

Tommi kirjoitti...

Halo Efekti, ole hyvä. Sinullapa olikin hauska Camel-muisto. Minä olen hieman myöhäisheränneempi tämän suhteen.

Tuima, kun kuulet sanan proge, otat jalat allesi. Jospa ensi kerralla ottaisit kuulokkeet korvillesi :)

Viides rooli, vai että 70-luvulla äijien keikalla. Olisinko kateellinen... no, ok, olen.

Ari, sitten vain kuunteluun.

Kari, ei siis parhaiten mieleen jääneitä tuolta ajalta ja vielä rinnastat Yesiin. Molemmat ovat parhaita tuolta ajalta! Vaikka tokihan 70-luvun alusta löytyy hieman enemmän tuota "parhautta" kuin vaikka nykyajasta.

Lepis, kyllä, Miragessa on se tupakkakansi, joka kai ainakin jossain päin maailmaa kiellettiin. Minunkin hyllyssäni on joku lälly korvikekansi. Lady Fantasy on upeaa hörhöilyä.

Yaelian, kannattaa tutustua bändiin hieman laajemmin.

Panu, olen uskoakseni maininnut asiasta monesti. Voisit joskus uskoa.

panu kirjoitti...

uskoin jo. Hankin itselleni liven.

Tommi kirjoitti...

Ehkä Live ei ole parasta. Jos siltä tuntuu, niin älä anna periksi. Sanoisin, että eka, Mirage ja Moonmadness vetäisi hörhöimmänkin hämmentyneeksi (kenties jopa Jon Andersonin...) Siis jatka niistä.