Hyvästi tuutausarit, tervetuloa kybärit!

Ajattelin summata tässä kymmenluvun vaihtuessa viimeisiään vetelevän 2000-luvun ekan kympin omakohtaiseksi top vitoseksi. En muista kovin hyvin mitä ajattelin uuden vuosituhannen tuovan vuoden 1999 lopussa, mutta luultavasti se ei kuitenkaan pitänyt paikkansa. Aika paljon maailmassa kerkesi kymmenessä vuodessa tapahtua. Joten jos nyt jotenkin jää ylimalkainen kuva viime vuosikymmenestä, joka pursusi terroristeja, kaikenmaailman ammuskelijoita, pettäjäpiispoja, salarakkaita, syyskuun yhdennentoista tapahtumia, naamakirjoja, niin pahoittelen. En aio antaa kattavaa kuvausta vaan oman näköiseni viidenkärjen viime vuosikymmenen musiikista.

Aloitan yhdestä erittäin minulle tärkeästä muusikosta, nimittäin Neil Youngista. Näin Niilon keikalla kolme kertaa viime vuosikymmenellä. Tuskin sama enää onnistuu 2010-luvulla. Muusikoiden keikkainnostus on mielestäni, jotakin joka syntyi tällä päättyvällä vuosikymmenellä, kun musiikin jakelu on siirtynyt internettiin. Olen itse mieltä, että se on hyvä asia, vaikka en voi väittää, että asia olisi aivan ongelmaton. On kuitenkin ollut hienoa nähdä Neilin, Bruce Springsteenin ja The Who rippeiden esiintyvän livenä. Valitsin Niilon tuotannosta hienon live äänityksen kaukaa kaukaa 70-luvulta, jotka ovat tulleet ihmisten kuultaviksi, Neil vihdoin antoi raotti arkistojensa ovia ja monien iloksi julkaisi vanhaa arkistomateriaalia (jota tosin on ollut saatavilla huonolaatuisina yleisöäänityksinä). Tässä Down by the riverissä soittaa vielä alkuperäinen Crazy Horse. Danny Whittenin loistava komppikitarointi tekee tästä aivan upean.

Toinen muistiin jäänyt ilmiö on akustisen musiikin nousu. Yhä useampia hienoja laulun tekijöitä on ilmaantunut korvieni kantamaan. Yksi tämmöinen yllätys tuli vastaan levykaupassa pari vuotta sitten. Jakob Dylanin kaunis ja monisäikeinen Seeing things levy on hyvä esimerkki uudesta lauluntekijäsukupolvesta. This end of the Telescope on mukavan pohdiskeleva laulu, joka sopii vuoden vaihteen tunnelmiin. Eikä tunnelmaa pilaa yhtään se seikka, että Jakobin isä sattuu olemaan Bob.

Vuosikymmen bändiksi voidaan, ainakin popin saralla, nimetä Coldplay. Se ehti vuosikymmenessä kivuta nollasta stadionbändiksi ja hieman sen ylikin. Jopa pieni rasittava Bonottelu taisi tulla nähtyä Chris Martinin suunnalta, mutta sehän lienee vain merkki ihmisyydestä rock-staran takana. Clocks biisi on oikeasti komea laulu, oli mammuttitautinen tai ei.

Livelevyt ovat selvästi yleistyneet viime vuosikymmen aikana, jos verrataan vaikka 80- ja 90-lukuun. Tekninen kehitys on tuonut uusia mahdollisuuksia artisteille rahastaa ja faneille elää keikat uudestaan. Olen itsekin mennyt kalliiseen ja ostanut näkemiäni keikkoja CD:llä. Se on tehty useasti niin helpoksi, että enää ei tarvitse bootlegejä metsästää. Olkoon esimerkkinä tästä Yksi suosikki bändeistäni: Pearl Jam. Heidän keikkansa saa ladattua pari päivää esityksen jälkeen (tietysti kohtuu korvausta vastaan). Heiltä löysin vuosituhannen alusta Seattlessa äänitetyn hienon biisin nimeltä Rearviewmirror, joka sopii tämän repostelun henkeen.

Viimeisenä asiana päättyvältä vuosikymmenneltä minulle jää Pohjoismainen musiikki. Jostakin syystä viimeisen vuosikymmen aikana olen tutustunut useampiin bändeihin kuin sitä edeltäneinä vuosikymmeninä. Olen intoillut vuoroin, Hellacoptersista, Sigur Rosista ja Kashmiristä (Mew:ta unohtamatta). Koska vietin pari vuotta Tanskassa valitsin Kasmirin tuosta joukosta. Biisiksi valitsin viimeisimmän levyn nimiraidan No balance palace.

Hyvää Uutta Vuotta molemmille lukijalle!

1. Neil Young and the Crazy Horse: Down By the River (Neil Young Archiver Volume 1, 2009)

2. Jakob Dylan: This End of The Telescope (Seeing Things, 2008)

3. Coldplay: Clocks (Live 2003, 2003)

4. Pearl Jam: Rearviewmirror (Seattle, Washinton November 5. 2000, 2000)

5. Kashmir: No Balance Palace (No Balance Palace, 2005)

Yllämainitut biisit voi kuunnella Spotify:ssa.

Uuden vuoden kunniaksi jaan kaksi kutsua tuohon mainoon musiikkipalveluun. Saa ilmoittautua kommenttien kera, kiitos.