Ymmärrän

Jonkin aika sitten valikoin sunnuntaiklassikoksi The Flaming lips:in hienon laulun Do you realize?? Siinä kysytään: "Do You Realize - that everyone you know Someday will die -
And instead of saying all of your goodbyes - let them know" Se on minusta hieno tapa lohduttautua kuoleman ympäröimässä maailmassa. Kesällä minulle eräs tärkeä ihminen kuoli. Ajattelin, että voisin itseäni lohduttaa ja häntä kunnioittaa kirjaamalla aiheeseen sopivan top viitosen. Hän, Marian, oli "äitini" vaihto-oppilasvuotenani. Vietin vuoden keskellä Amerikkaa. Kokemus oli tietysti monella tavalla mullistava tuolloin 17-vuotiaalle nuorelle pojalle. Eikä vähiten siksi, että sain tutustua ystävällisiin, välittömiin ihmisiin. Suurimman vaikutuksen minuun teki amerikalaisen perheeni äiti.

En ole tavannut montaakaan yhtä viisasta ihmistä. Hänen viisautensa ei kummunnut kirjoista vaan kokemuksesta. Kun asuin perheessä oli Marian poikansa yksinhuoltaja ja niinä viikonloppuina, kun hänen poikansa oli isänsä luona sain kuulla tarinoita Marianin elämän varrelta. Jo silloin ymmärsin, että Marian oli joutunut kokemaan onnen lisäksi kovia. Niin kovia, että en, vieläkään, ymmärrä mistä hänen optimistisuutensa ja ymmärrys kumpusivat. Sain kuulla karmaisevia tarinoita epäonnistuneesta avioliitosta, hauskoja tarinoita sisällisotaa edeltäneestä Beirutista, rutiköyhästä opiskelijaelämästä keskilännessä ja monesta muusta nuorukaiselle ihmeellisestä asiasta. Muistan, että tunsin itseni onnekkaaksi saadessani jutella hänen kanssaan asioista, joista tuskin olisin vanhempieni kanssa pystybyt keskustelemaan.

Ensimmäinen muistojuhlan laulu on John Mellencampin County Fair. Se kuvaa minusta tarkasti keskilännessä asuvien ihmisten maailmaa. Se on tuntui nuoresta lukiolaisesta aika yksinkertaiselta ja pienöhkössä piirissä pyörivältä ja turvalliselta. Vasta myöhemmin oivalsin, että kaikki ihmiset joihin tutustuin tuon vuoden aikana saavat usein leiman "white trash" tai "trailer trash". Se on tietysti aika tyly ja ylimielinen leima, mutta myönnettävä on, että osa amerikkalaisista ovat autuaan tietämättömiä. Toisaalta näissä pienissä kylissä sai kuulla paljon maalaisjärjen ääntä.

Pearl Jamin Immortality on minusta sopiva laulu hautajaistunnelmiin. Se on sopivasti surumielinen. Ja muistuttaa, että kuolemattomuutta on ehkä turha haikailla.

Lauantai-iltoina usein kävimme American Legion:issa. Se on sotaveteraanijärjestön ylläpitämä paikka, jossa oli baari ja pieni kokoussali. Baarissa notkuu veteraaneja ja muita kylän ukkoja. Kokoussalin puolella on muuta ohjelmaa. Marian pelasi bingoa kylän naisten kanssa ja minä ja amerikanveljeni notkuimme biljardipöydän äärellä. Syötimme muutamat kolikomme jukeboxiin ja haimme baarista colat. Kodikkaita, koruttomia lauantai-iltoja. Jos Tom Waitsin Come on up to the house olisi soinut jukeboxista olisin tiennyt olevani jossakin ankeassa elokuvassa. Siitä huolimatta siinä on samaa elämän kolhujen tuomaa tyyneyttä, jota Marianissa oli.

Kun on Ymmärretty, että kaikki kuolevat jonakin päivänä on syytä vetää syvään henkeä ja olla onnellisia siitä, että on saanut tuntea hienoja ihmisiä.

1. John Mellencamp: County Fair (Life, death, Love and Freedom, 2008)

2. Pearl Jam: Immortality (Vitalogy, 1994)

3. Tom Waits: Come on up to the House (Mule variations, 1999)

4. The Flaming Lips: Do you Realize?? (Yoshimi Battles the Pink Robots, 2002)

5. The Cinematic Orchestra: Breath (LIVE at the Royal Albert Hall, 2008)

Ja sama Spotify:ssä:

Marian