Yhdyn Tuiman kaipaamaan irkkumusiikkikeskusteluun jotenkin etäisesti, mikä johtuu siitä, että en erityisesti koe olevani irlantilaisen musiikin ihailija. Pidän orkestereista ja muusikoista, jotka eivät minulle ole niinkään irlantilaisia – vaan vain erinomaisia. Toki on turha sanoa, että irlantilaisuus kuuluu vaikka Poguesin tai Christy Mooren jokaisessa soinnussa, koska se on niin ilmeistä, mutta Thin Lizzyn ja varsinkin U2:n ja Snow Patrolin kohdalla onkin jo toisin.
Maailma muuttuu ja siinä sivussa kenties myös Irlanti. On edelleen niitä, jotka tietoisesti lähtevät kansanmusiikillisista perinteistä, mutta paljon enemmän on niitä, joista ei ilman ulkomusiikillista tietoa voi sanoa, että taustana on jokin Irlannin kolkka. Molemmista lähtökohdista voi päätyä onnistuneeseen tulokseen, vaikkakin globaalin hutunkeiton turvin mahdollisuudet ovat paljon heikommat.
Panun tapaan minäkin nautin irlantilaisista useimmiten mieluummin nestemäisessä muodossa. Irlantilaisita musisoijilta olisikin helppo valita tuohon nestemäisyyteen ja pakolliseen nesteytykseen viittaavia lauluja. Valintani ovat kuitenkin tuosta lähtökohdasta poikkeavasti seuraavat:
1. Christy Moore: Ride on (Ride On, 1984).
Surullisesti tunnelmallinen Jimmy MacCarthyn säveltämä laulu erosta, johon pakottaa erilaisuus. Toinen rakastaa vauhtia, toinen ei kykene hyppäämään mukaan. Tämä löytyy myös kahdelta hienolta konserttilevyltä [Live at the Point (1994) ja Live at the Point 2006 (2006)].
Surullisesti tunnelmallinen Jimmy MacCarthyn säveltämä laulu erosta, johon pakottaa erilaisuus. Toinen rakastaa vauhtia, toinen ei kykene hyppäämään mukaan. Tämä löytyy myös kahdelta hienolta konserttilevyltä [Live at the Point (1994) ja Live at the Point 2006 (2006)].
2. Rory Gallagher: Daughter of the Everglades (Blueprint, 1971)
Erilaisista lähtökohdista olevien mahdottomasta rakkaudesta tämäkin kertoo: maaseutu ja kaupunki asettuvat kokemusympäristöinä vastatusten. Laulussa on aiheestaan huolimatta levollinen ja painottomalta tuntuva poljento. Ja tietysti Roryn kitarasoolo ja muutenkin laulava (vai kenties itkevä) kitara.
3. U2: Running to Stand Still (Joshua Tree, 1987)
Tämä on U2, jota jaksan kuunnella milloin vain. Bono saarnaa saarnaamatta maailmassa olemisen vaikeudesta, hiljaa olemisen vaikeudesta, kun valtaa ei saisi vastustaa. Kaiken pitäisi pysyä paikallaan, pysyä ennallaan, mutta kuitenkin liikkua. Tulkitsisin, että tässä on hieno allegoria yhteiskunnan keskeisestä alistamisen mekanismista.
4. Thin Lizzy: Emerald (Jailbreak, 1976)
Historiaa, sotaa – ja nykyaikaa. Tämän tuo topvitoseen kitarointi. Varsinkin vuoden 1978 Live and Dangerous -taltioinnissa tämä on hunajata. Niin kuin oikeastaan koko levy…
5. Snow Patrol: Run (Final Straw, 2003)
Tämän parempaa itsesääliin taipuvaa rakkausuikutusta en ole kuullut pitkään pitkään aikaan.
5 kommenttia:
Hyviä valintoja. Jätin puoliksi tietoisesti U2 sun huoleksesi. Se nimittäin tuli mieleen kuudentena tai seitsemäntenä jos kerran Doloresia ei lasketa.
Korjataan heti alkuksi: huonoa irkkumusiikkia en kuuntele minäkään, tyydyn siihen mikä omaa korvaa miellyttää ja sitä vihreältä saarelta tulee monissa muodoissa, aina ei tarvitse olla kansanmusiikkivaikutteita mukana.
U2, Christy Moore ja uusimpana löytönä (jälkikasvun kautta muuten) Snow Patrol miellyttävät. Gallagheriin on vaikea suhde, kuulin sitä nuorena ymmärtämättä mitään, mutta hänessä saattaa olla samaa potentiaalia kuin Van Morrisonissa, jota aloin kuunnella vasta keski-iän lähestyessä. Thin Lizzy, ehkä, vähäisen.
Tom Russelista minä en tiedä kuin tuon kansanoopperan.
Rory oli todella hieno muusikko. Hänen musiikissa on hienosti yhditynyt Blues ja Irlantilainen maailam hienolla tavalla. Olen itse huomannut itsekkin pitäväni aina vaan enemmän Roryn levyistä vanhetessani. Ja ihan vain akateemisen keskustelun hengessä on pakko todeta, että on huonoa irlantilaismusiikkia. Lasken Corrsin huonoksi. :)
Aah,Panu, täsmälleen samaa mieltä! Sain Miehetlä kerran Corrsin levyn, mutta läpi kuuntelematta on jäänyt, ei kestä kuunnella. Periaatteessa niissä ei ole mitään vikaa ja ymmärrän jotenkin miksi niistä pidetään, mutta ei mun bändi, ei.
Kaipa ovat liian siistittyjä ollakseen kiintosia. Ainakin itse kaipaan, jotain säröä, joka luo musiikkiin jännitettä.
Lähetä kommentti