sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Pieni ja hento soolo

En vuosiin ymmärtänyt Dave Lindholmin Neroutta. Anteeksi. Se ymmärtämättömyys muuttui lämpimäksi ihailuksi viimeistään, kun näin Daven livenä (muutenkin kuin meidän lähibaarissa). Kiitos vaimolleni, jonka lempeä suostuttelu taivutti minut katsomoon. Olkoon tämä sunnuntainen rakkauden tunnustus hänen.
Olen aina kuitenkin aistinut Aino-levyn hienouden. Pieni ja hento ote -biisissä viimeistään paljastuu Daven nerous: sankarikitaristi malttaa olla koskematta kitaraansa ensimmäiseen kahteen minuuttiin (1:45).  Dave soittaa muutaman todella komean aksentin siitä eteenpäin. Ei koskaan liikaa, ei koskaan liian vähän. Kun hän vihdoin antaa kitaran puhua, jösses, minkälaista hillittyä pidättäytymistä! Jopa varsinainen soolo, siinä kuuden minuutin (6:17) kohdalla, on kertakaikkisen hallittu. Dave soitta vain välttämättömät nuotit. Ja taustalla Otto Donnerin orkesteri soittaa kaiken tarpeellisen, jotta maailman komein rock-biisi saisi hengittää kylmää talvi-ilmaa.







Muita hentoja otteita voi tunnustella täällä.

9 kommenttia:

Ari kirjoitti...

Kotimainen klassikko jos mikään

Tuima kirjoitti...

Tämä on Daven hienoin biisi.

Tommi kirjoitti...

Isänpäivänä yksin kotona tämä sattuu aika kivasti/kovasti. On kyllä neroutta tämä.

Yaelian kirjoitti...

Tämä on todella upea biisi,jota aina tuntuu hyvältä kuunnellessa:)

SusuPetal kirjoitti...

Minä en ole vieläkään ymmärtänyt Isokynän neroutta. Kiitos ja anteeksi.

timbut kirjoitti...

Aavikollakin soi Pieni ja hento ote pari vuotta sitten Daven originaalina ja myöhempänä livekonserttiversiona. Molemmat huisin hienoja.

lepis kirjoitti...

Dave on legenda ja ääni niin komea. Tämä biisi uppoaa aina jonnekin todella syvälle.

panu kirjoitti...

Susupetal: Olet oikeassa: isokynä töhersi paljon turhaa kamaa. Mutta sieltäkin löytyy muutamia helmiä.

Timo kirjoitti...

Tämä olikin tuttu kappale, vaikka muuten Dave on jäänyt etäiseksi ja tulee mieleen ensimmäisenä Bluesista Pieksämäen asemalla. Ihan hyvin tuon kuunteli.