lauantai 13. maaliskuuta 2010

Äiti ei halua... mitä siitä!

J.J. Cale oli 42-vuotias, kun hän vuonna 1980 levytti laulun “Mama Don’t” albumilleen Shades, joka julkaistiin helmikuussa 1981. Hän oli jo sen ikäinen, että vanhempien sukupolvelle ei ollut tavallista ärhennellä. Ainakaan vastustuksen pukeminen lauluksi ei ehkä ollut yli nelikymppiseltä yksinäiseltä kitarataiturilta kaikkein odotettavin teko. J.J. ilmaisikin erimielisyytensä tekemällä sukupolvien välisestä kuilusta humoristisen tilannekuvauksen, mikä kenties teki laulusta vastaanotettavamman, hyväksyttävämmän. Äidin tahdon vastainen toiminta on raapaistu kuulijan korvien väliin niin vallattoman hersyvällä svengillä, että suu messingillä voi sanoa klassikkoaseman olevan selvä. Ei olisi ihme, jos äiti nyökkäilisi laulun tahdissa. ”Cocaine”, ”After Midnight” ja ”Call Me the Breeze” lienevät ne, joista Cale tunnetaan - ja nuokin laulut yhdistettäneen tavallisimmin Eric Claptoniin ja Lynyrd Skynyrdiin. J.J. Cale on näkymätön mestari. Varsinkaan julkisuuden valot eivät häntä ole liiemmälti kiinnostaneet.

Sitten vielä se vastustus: Äiti ei halua kitaristin soittavan yksin. Äiti ei pidä bassosta, ei rummuista eikä toisesta kitarasta mistään musiikkiin usein liitetystä oheistoiminnasta puhumattakaan. Mutta, perskules, poika vain soittaa ja heittää pökköä pesään. Jiihaa, anna mennä TseiTsei!

Muita hupaisasti ponnekkaita sunnuntaiärhentelyjä on täällä.




11 kommenttia:

Vaiheinen kirjoitti...

J.J.Cale on yksi amerikkalaisen kulttuurin suurista siinä missä kanadalainen Neil Youngkin.

Äijän Tulsa-soundi toimii.

Tuima kirjoitti...

No tällä mamalla kyllä jalka iskee tahtia aika monen Calen biisin myötä, jo kauan ennen ennen mama-aikojakin. Hieno hieno valinta!

Kari kirjoitti...

Calella on biiseissään mukavan pehmeä saundi. Jäänyt tosiaan muiden varjoon, mutta ei ihan kokonaan kun minullakin on hyllyssä, muistaakseni 5.

Viides rooli kirjoitti...

Täällähän soitetaan nuoruuteni suursuosikkia. En nyt muista tarkalleen, mikä vuosi oli kyseessä (1970-luku joka tapauksessa), mutta olin vielä lukiossa, kun ystävieni kanssa päätimme matkustaa Tampereelta Helsingin Kulttuuritalolle kuuntelemaan J.J. Calea. Erinomainen päätös, joka sinetöi ikuisen faniuteni tätä kitaramestaria kohtaan. Thänkx, Tommi!

SusuPetal kirjoitti...

Varsinainen nostalgiapläjäys, joka iskee lujaa edelleen. Kiitos.

Taru kirjoitti...

Voi noita äitejä ja pojat vain soittaa!!!
J.J Cale on yksi suosikkini nyt ja aina.

Ja täällä äiti saa kuunnella kitaraa, bassoa ja rumpaleitakin löytyy kaksi...ja tykkää vaan : )

panu kirjoitti...

hyvä veto, totta tosiaan. J.J. on aina osannut tehdä konstailematonta ja rehtiä musaa.

lepis kirjoitti...

J.J oli aikoinaan todella megasuosikki. Hieman hiipunut viime vuosina. Kiitos mieleen palautuksesta. Tää on super.

Tuima kirjoitti...

Kävin tästä innostuneena kuuntelemassa Calen viime vuonna ilmestynyttä levyä Roll on Spotifyssa ja hyvältä Cale kuulostaa edelleenkin.

Tommi kirjoitti...

Koska kommentit ovat niin samansuuntaisia, totean kaikille yhteisesti, että J.J. on todella tiukka taituri. Hänestä tuli jokunen kuukausi sitten ihan mukiinmenevä dokkari Teemalta. Siinä dokkarissa Mama Don't -biisissä äiti ei tykännyt edes (tai varsinkaan) siitä, että naiskitaristikin alkoi soittaa mukana...

Noin kuukausi sitten ostin levariini uuden neulan. Ensimmäisenä soimaan asettui juuri Mama Don't.

timbut kirjoitti...

Tuttu jäbä. Hiekka pöllyää aavikolla. Timbut rytkyy vaikka mama don't allow at the same time
we just don't care what mama don't allow...
Kiitos tästä!