Yläviidennes

Kasarikakkaklassikko

2012-01-22T02:40:00.001+02:00

Alphaville: Big in Japan
Olin nuori 80-luvulla. Tämä oli osa sen ajan ääniraitaani. Tämä on ihan rehellistä saksalaista syntikkapaskaa. Siksi se onkin pakko tänään nostaa sunnuntaiklassikoksi. Tokio odottaa.

Muita marssimusiikin helmiä voi hehkutella täällä.

Wake from your sleep...

2012-01-21T23:08:00.005+02:00

Tänään saatte kauan sitten kirjoittamani tosipohjaisen runon. En muovaa sanoille kummempaa kehystarinaa, mutta tunnelman saatte. Runo kytkeytyy mielessäni Radioheadin lauluun ”Exit Music (for a film)”, mutta en pysty selvärajaisesti sanomaan, miksi näin on. Kenties kyse on laulun tiivistämästä menetyksen surusta. Jostain syystä laulu alkoi muutama tunti sitten soida päässäni. Sen jälkeen tuli mieleeni taas tämä runo. Se oli pakko kaivaa esiin.

Kiristävissä vakosamettihousuissa
hyppäsin pellolle heittämään
kuperkeikkaa.

Vauhdissa ammuin
varjossa makaavaa lehmää ja osuin
keskelle pehmeätä paskaläjää.
Vieressä kaveri nauroi viimeistä päivää.

Hän otti vanhemman naisen
äkkipikaistuksissaan metsän siimeksessä
ampui itseään ohimoon.

Tungin housut saunanpesään, pesin pääni
ja katosin kaupunkiin.

Muita laukauksia on täällä.

Hallelujah

2012-01-14T23:49:00.004+02:00

Teemalla oli Leonard Cohen -ilta. Sen innoittamana yksi hienoimmista covereista ikinä. Jeff Buckley, olkaa niin hyvät.

Muuta vastaavaa ja vastaamatonta.

Vapaaehtoiset

2012-01-08T05:05:00.001+02:00

Sattumalta olemme Tommin kanssa olemme päätyneet 60-luvulle tällä viikolla. Olen viime aikoina pohdiskellut tuota aikaa kahdestakin syystä.
Kävimme joululomalla Vietnamissa. Siellä on aika vaikeata vältellä Vietnamin sotaa (ei se minua haitannut). Esimerkistä käynee seuraava: teimme päivä retken Mekong-joelle. Bussiin astuessa opas esitteli itsensä kohtuullisen vaikeaselkoisella englannilla; "Sodin amerikkalaisten puolella. Olin 18-vuotias, kun minut määrättiin armeijaan tulkiksi. Olisin halunnut opiskella lääkäriksi." Tämän jälkeen hän selitti, miten "Vietnamilaiset ovat rauhaa rakastava kansa ja rakastavat turisteja, jotka tuovat rahaa köyhään maahan."
Luen James Ellroy:n brutaalia American Underworld trilogiaa, joka sijoittuu 60-luvun amerikkalaiseen hämärään. Se on komea sekoitus todellisuutta ja tarua. Se piirtää säälimättömän kuvan maasta, jossa kyyniset lainvartijat, moraalittomat poliitikot ja järjestäytynyt rikollisuus hallitsevat maata varjoista.
Tämä innoitti pitkästä aikaa kuuntelemaan Jefferson Airplane:a. Etenkin Volunteers LP:n nimikkobiisi kuullosti mukavan tuoreelta taas kerran. Se on yksinkertainen kutsuhuuto vallankumoukseen. Sanoitus on ytimekäs ja ajaton. Nykyinen mielenosoittajasukupolvi voisi mainiosti laulaa tätä laulua.

Muita vallankumouslauluja voi kuulla täällä.

Union Song

2012-01-07T22:56:00.005+02:00

Onhan näitä bändejä, mutta vain yksi The Bändi. The Bandin nimeä kantava, vuonna 1969 julkaistu toinen albumi on yksi hienoimmista rockin historiassa. Se ei ole mikään varsinainen konseptialbumi, mutta orkesterin soinnin hioutuneisuus, brassailematon tietoisuus juurista ja omista taidoista, käy yhdenlaisesta konseptista. "Äijämusiikkia", yksi tuttu totesi. Juu, miehet soittavat, mutta se on ilmauksen selitukseksi huono. The Bändi sopii kaikille, jotka haluavat saada musiikista virheettömyyden tunteen - mitä se sitten tarkoittaakin. Orkesterin soiton yhtenäisyydessä on kuitenkin rentoutta ja tiukkuutta, jota kuulee harvan kokoonpanon levyillä. Toki The Band oli päässyt hieman harjoittelemaan ennen omia levytyksiä, ensin Ronnie Hawkinsin taustabändinä (tuolloin The Hawksina) ja sitten Sir Bobin taustalla 1960-luvun puolimaissa. Kivat koulut tuli käytyä.

The Band -albumin päättää “King Harvest (Has Surely Come)”, joka liikkuttaa minua paitsi sävellyksenä, niin eriyisesti sanoituksen takia. The Band tulee vasemmalta ja kovaa, vaikka ei mitään teesiä esitäkään. Viljelijöitä, ammattiyhdistykseen liittymistä, lakkokehotuksia. Hitto, laulu tuo jostenkin mieleen Stenbeckin Vihan hedelmät ja John Fordin siitä tekemän komean, Hollywoodissa poikkeuksellisen elokuvan. Mielleyhtymä vain parantaa laulua.

Studiossa taltioitu versio päättyy kohdassa 04:30.

Muiden tämän sunnuntain “bändien” jäjille pääsee täältä.

Uuteen vuoteen

2012-01-01T21:38:00.002+02:00

Bileet käynnistyvät tällä. Samoin käy uudelle vuodelle ja kaikenlaisille aluille.

Muita tämän vuoden alkuja tapaat täällä.

Punky New Year

2012-01-01T04:30:00.001+02:00

Tästä on hyvä aloittaa:

Hyvää Uutta Vuotta.
Muita aloitusvetoja voi kuulla täällä.

Joulusinglet

2011-12-18T05:15:00.002+02:00

Ensimmäinen joulusingleni (siis semmoinen muovikeikko, jossa yksi biisi kummallakin puolella) oli Bruce Springsteenin Santa Clause is coming to town. Ostin sinkun, koska A-puolella oli My Hometown. Vasta kotiin päästyäni huomasin, että B-puolella oli joululaulu. Silloin päätin keräillä suosikkieni joulusinkkuja. Seuraava sinkku oli John Lennonin Happy X-mas. Se on mielestäni yksi parhaista joululauluista. Se on yleensä ensimmäinen joululaulu, jonka laitan levylautaselle jouluaaton lähestyessä.
Kolmas single tuli vastaan muistaakseni Porte de Clignancourt:in kirppiksellä. Opiskelin Pariisissa. Kahviloiden ja kapakoiden lisäksi tuli koluttua kirppiksiä. Sieltä tämä klassikko löytyi. Valkoisen, hieman nuhraantuneen kannen sisältä löytyi puhtaan valkoinen vinyylisinkku, jonka A-puolella on Please come home for Christmas ja B-puolella Funky New Year. Singlen takakanteen oli kuulakärkikynällä kirjoitettu: Yves. Mietin miten Yves oli pystynyt luopumaan tästä aarteesta? Tuskin koskaan tulen ymmärtään hänen ajatuksiaan. Olkoon tämä klassikko omistettu Yvesille ja ennen kaikkea perheelleni, joka tekee kuten Don Henley levyllä anelee.

P.S. Keräilyharrastukseni ei ole paljoa edennyt noista kolmesta Singlestä. Thin Lizzyn Joulusinkku on ollut etsinnässä jo noin 30 vuotta. Lahjoituksia otetaan vastaan.

Muita keräilykohteita voi kuunnella täällä.

Paholaisen tie

2011-12-18T00:14:00.005+02:00

Joululaulua en tarjoa, vaikka niin kai pitäisi. Syitä on kaksi: 1) M.A. Nummisen ”Joulupukki puree ja lyö” ei löytynyt YouTubesta säällisenä versiona. 2) Väitöskirjani vaatii tietä ja vapautta.

John Mellencampin Freedom’s Road -albumin (2007) nimibiisistä pitää muistuttaa, koska mikään ei ole muuttunut. Koko albumi on kolmen k:n kamaa: koskettavaa, kaunista ja komeata, kuten äijän tuotanto sen jälkeenkin. Vaikka laulu on suunnattu aikansa Georgelle ja hänen kavereilleen, sen aiheen voi ajatella sopivan myös jouluun, joka lienee rauhan aikaa. Se sopii myös minun vapautta tieltä hakevien tarkasteluuni, vaikka kyseessä onkin hieman erilainen tie.

Muut tiet ovat täällä.

Nalle Wahlroosin kehtolaulu

2011-12-11T08:20:00.000+02:00

Tein viiden listan tämän vuoden parhaista levyistä. Ry Cooderin Pull up some dust and sit down ei aivan mahtunut sille, mutta levy avausraita No banker left behind sopii mainiosti sunnuntaiklassikoksi. Se on todella hieno protestilaulu, joka ei ole liian vakava vaikka käsitteleekin vakavaa aihetta: pankkien ahneutta. Biisin nimi on lainattu Robert Scheerin pankkikriisiä käsittelevästä artikkelista, joka toimi innoittajana koko levylle. Cooderille tyypiliseen tapaan musiikki on tyylillisesti virheetön.

Muita tuutulauluja voi kunnella täällä.

Parhaat albumit osa II

2011-12-11T07:45:00.001+02:00

On ihan pakko myöntää, että kolleegani Tommi onnistui tekemään vuoden parhaiden albumien valitsemisesta erittäin vaikeaa. Lista sisälsi niin monta minukin mielestä loistavaa levyä, että tautologialta ei voi välttyä. Pahoitteluni.
Koetan kuitenkin pysyä viiden parhaan formaatissa, koska silloin luultavasti 80% valinnoistani eroasi Tommin listasta.

1. Eddie Vedder: Ukulele songs

Eddie sai minut ostamaan Ukulelen, jota nyt rämpyttelen iltaisin sohvalla istuen. Se yksinään tekee tästä merkittävän albumin. "Eddie managed single-handedly make ukulele cool."

2. White Denim: D

Tämä on minun tämän vuoden ehdottomin yllättäjä. Kuulin heidän studio-live taltionnin ja olin myyty. Aivan mieletöntä soittoa. Musiikillinen coctail joka räjäytti minun tajuntani. Tämä levy Sai myös Tommin innostumaan.

3. Foo Fighters: Wasting Light

Foo Fighters on minulle aina varma nakki. Tämä ei ole heidän paras levy, mutta hieno joka tapauksessa.

4. Thurston Moore: Benediction

Sonic Youth yhtyeen kitaristin komea soololevy on yksi vuoden 2011 ehdottomia helmiä. Beck Hansonin tuottama levy särisee juuri oikealla tavalla. Ei ihan kaikkein helpoimpia levyjä kuunnella, mutta on loppujen lopuksi vaivan arvoinen.

5. Soundgarden: Live on I-5

Koska Tommi oli nostanut 22 Pistepirkon loistavan levyn listalleen, on minun tyydyttävä Soundgardenin konserttitaltiointiin Live on I-5. Sinänsä levy ei ole ehkä olisi oikeutettu listalle, koska se on kooste 1996 soitetuista keikosta. Siinä on kuitenkin niin komeita biisejä ettei sitä voinut ohittaa. Levyllä on kaksi coveria, jotka toimivat komeasti, koska niiden parina on Soundgardenin oma biisit, jotka tuovat uudenlaista syvyyttä molempiin pareihin. The Beatlesin Helter Skelter on saumattomasti liitetty Boot Camp biisiin ja Iggyn klassikko Search and Destroyn jälkeen soi Ty Cobb.

5B. 22 Pistepirkko: Lime green DeLorean
5C. Ry Cooder: Pull up some dust and Sit Down
5D. Steve Earle: I'll never get out of this world alive
5E. Pearl Jam: Twenty (Original Motion Picture Soundtrack)

Eihän se nyt niin vaikeat ollut mahduttaa parhaita levyjä top viiteen. 22 pistepirkko on vuosi vuodelta vakuuttavampi. Uusimman levyn kuultuani olin vakuuttunut, että Neil Youngin olisi syytä soittaa Utajärven poikien kanssa.
Ry Cooderin levy on hieno protestilaululevy. Cooderille tyypilliseen tapaan musiikkihistoriallisesti virheetön suoritus. Etenkin avausraita No Banker left behind on kertakaikkisen herkullinen laulu pankkikriisistä.
Steve Earlen levy on hieno kokoelma tavallisten ihmisten tarinoita.
Pearl Jam. Tämä ei liene kenellekään yllätys. Koska Kiinan palomuuri kiusaa tänään. Jää minulta näytteet pois. Koetan päivittää tänne näytteet, jos Maon ideologiset jälkeläiset suinkin sallivat.

Parhaat albumit 2011

2011-12-10T23:43:00.005+02:00

Tässä ne ovat - vuoden 2011 parhaat albumit. Niistä ei kaikista tule klassikoita, mutta muutamista tullee. Jokainen valitkoon haluamansa. Tehtävä ei ollut tänä vuonna vaikea, vaikkakin aivan viimeisillä metreillä mukaan hyppäsi vielä yksi, ihan kolmanneksi asti. Ykköspaikalle ei muuta vaihtoehtoa ollut.

Top 5 -lista on nyt kaksinkertainen, jotta en tekisi monelle hienoudelle vääryyttä. Mainittakoon vielä, että listalle oli tyrkyllä niin voimallisesti myös yksi kokoelma ja konserttitaltiointi, että en tohtinut jättää niitä pois. Sijoitin ne kuitenkin yhdessä sijalle kymmenen, jotta eivät veisi paikkoja varsinaisilya uutuuksilta. Tarkkaavainen, valistunut lukija kuitenkin huomannee, että nuo nyt sijalla kymmenen olevat olisivat "normaalioloissa" listallani varsin korkealla.

1. Opeth: Heritage

2. The Horrible Crowes: Elsie

3. White Denim: D

4. Tori Amos: Night of the Hunters

5. Eddie Vedder: Ukulele Songs

PLUS

6. Kurt Vile: Smoke Ring for My Halo

7. Arctic Monkeys: Suck It and See

8. 22-Pistepirkko: Lime Green DeLorean

9. Tom Morello The Nightwatchman: World Wide Rebel Songs

PLUS PLUS

10a. Pearl Jam: Pearl Jam Twenty Original Motion Picture Soundtrack

10b. Rush: Time Machine 2011: Live in Cleveland

Klassikoiksi valikoituja niitä halajaville voi napsauttaa lissä täältä.

Pekka ja Risto

2011-12-04T09:22:00.003+02:00

Minä seuraan blogikollegaani ja valitsen tähän sunnuntaihin suomalaista. Kolme vuotta sitten kuollut Pekka Pohjola on säveltänyt yhden sellaisen laulun, että oksat pois... ja risut ja männynkävyt ja kaikki muukin. Valitettavasti "Risto" löytyy YouTubesta studiotallenteena vain kahteen osaan jaettuna. En nyt lähde kummemmin taustoihin, joten eipä tässä muuta.

Ja halukkaille sama vielä livenä. Kertakaikkiaan...

Risteys muihin klassikoihin majailee täällä.

sinivalkoista sykedeliaa

2011-12-04T05:54:00.003+02:00

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä syy valita sunnuntaille suomalaista soittoa. En kuitenkaan halua upota ihan niin syvään sineen, että kuuntelisin Olaa, Juicea tai Kutri-Helenaa. Ajattelin myös välttää tätä nykyisin niin muodikasta isänmaallista paatosta ja uhoa. En siis aio laittaa ylleni "kiitos 1939-1944" -paitaa (jota en omista) ja laulaa Kuosmasen kanssa kuorossa Finlandiaa. Haluan nähdä kaukaisen kotimaani kirjavan kirkkaana.
Jostakin muistui mieleeni mainio bändi surkealta 80-luvulta: Nights of Iguana. Tuolloin bändi näppärät laulut ja tuoreet saundit tuntuivat raikkaalta tuulenhenkäykseltä aika väsyneessä viimeisillään hoippuvassa Juppi-Suomessa. Vielä nytkin biisissä on jotakin ajatonta iloa, joka saa hyvälle tuulelle. Valitettavasti biisi löytyy tuolta JuuTuubista vain hivenen mutaisena miksauksena hittimittari-nimisestä ohjelmasta. Alkuperäinen albumiversio soi kirkkaammin (sen voit kuunnella täältä: Spotify). Kaikesta huolimatta laulussa on hyvä, huoleton tunnelma. Akkarit helisevät mukavasti ja Floydin (Tero Isohanni, 1962-2006) sanoituksessa on riemukkaita psykedelian sävyjä. Se saisi minun puolestani tanssittaa valtakunnan kevytkermaa keltaisessa salissa tulevana itsenäisyyspäivänä.

Pahoitteluni, että Kansanedustaja Alatalo sinisine laseineen pääsee ääneen videon lopussa.
Muita kermaa kuohuttavia klassikoita voi vatkata täällä.

Pakko päästä pois

2011-11-26T23:55:00.004+02:00

Jo jonkin aikaa mielessäni on viivähtänyt yksi jos toinenkin kotimainen tieteemainen viisu. Suomalaista road-elokuvaa tarkasteleva väitöskirjani on pisteessä, jossa kaikenlaiset aihetta määrittävät kehystykset tyrkyttävät itseään tykö. Musiikissa tie-, matka- ja pakoaiheisia lauluja on riittämiin, vaikkakaan kelvollisia ei ole kuin muutama. Jos päätän kirjata tutkimukseni alkuun jotakin motoksi, tiedän, mistä laulusta sen otan. Ei, kyseinen laulu ei ole "Moottoritie on kuuma".

Eikä se ole tämänkertaisesta klassikostanikaan, vaikka samassa teemassa kuljetaankin. Siis nimenomaan kuljetaan. Tehosekoittimen ”Pakko päästä pois” on turhista jousistaan huolimatta onnistunut, elokuvallinen lähdön ja kulkemisen kuvaus. Se löytyy samannimiseltä ep:ltä ja albumilta Varoittava esimerkki (1998).

Muita irtaantumaan pyrkiviä ralleja voit tavata täältä.

Kuka saatana antoi helvetin jäätyä?

2011-11-20T04:17:00.002+02:00

The Eagles on bändi, jossa on maailman paskin kannuttelija. Don Henleyn kapulat pitäisi polttaa. Ja rumpupatteri polttohaudata juhlallisin menoin Malibun edustalle. Toisaalta on pakko myöntää, että tuon onnettoman rumpujen kolistelun antaa anteeksi, kun kuuntelee Desperado-levyä. Se on täynnä hienoja helmiä. Tällä levyllä länsirannikonsoundi ei ole vielä hionut ihan kaikkia särmiä pois. Yhtenä tekijänä on Bernie Leadonin bluegrass-henkiset mandoliini- ja banjopätkät. Doolin-Dalton kiteyttää Westernien tunnelman ja aiheet hienoksi parin minuutin monumentiksi. Yksinäisyys, vapaus, kuolema ja uskottomat naiset ovat laulun rikollisjoukon saalis.
Videossa näkyy kuva levyn takakannesta, jossa The Eagles makaa "kuolleena" maassa. Jos oikein tarkaan katsoo, Reunimmaiset ruumit voi tunnistaa J.D. Southeriksi ja Jackson Browneksi.

Tässä saman biisin instrumentaaliversio, jossa Bernie antaa banjo puhua.

Don Henley-vihaa voi loiventaa täällä.

Neil 66

2011-11-13T09:43:00.004+02:00

Neil Young täytti eilen 66 vuotta. Onnea Neil, ja kiitos, olet musiikin Route 66. (Tietysti hän lukee tätäkin suomenkielistä blogia.) Pappaiästään huolimatta Neil on edelleen ”young”. Videossa (Montreux 2001) hän esittää Crazy Horsen kanssa laulun "Goin’ Home". (Laulu löytyy studiolevyltä Are You Passionate? 2002). Taltioinnin aikaan hän oli kymmenen vuotta nuorempi. Eiköhän tämä jaarittelu riitä. Totean vain, että ilman Neiliä meillä ei olisi mitään. Ei mitään.

Muuta mukavaa meininkiä voit tapailla täältä.

Pieni ja hento soolo

2011-11-13T04:30:00.001+02:00

En vuosiin ymmärtänyt Dave Lindholmin Neroutta. Anteeksi. Se ymmärtämättömyys muuttui lämpimäksi ihailuksi viimeistään, kun näin Daven livenä (muutenkin kuin meidän lähibaarissa). Kiitos vaimolleni, jonka lempeä suostuttelu taivutti minut katsomoon. Olkoon tämä sunnuntainen rakkauden tunnustus hänen.
Olen aina kuitenkin aistinut Aino-levyn hienouden. Pieni ja hento ote -biisissä viimeistään paljastuu Daven nerous: sankarikitaristi malttaa olla koskematta kitaraansa ensimmäiseen kahteen minuuttiin (1:45). Dave soittaa muutaman todella komean aksentin siitä eteenpäin. Ei koskaan liikaa, ei koskaan liian vähän. Kun hän vihdoin antaa kitaran puhua, jösses, minkälaista hillittyä pidättäytymistä! Jopa varsinainen soolo, siinä kuuden minuutin (6:17) kohdalla, on kertakaikkisen hallittu. Dave soitta vain välttämättömät nuotit. Ja taustalla Otto Donnerin orkesteri soittaa kaiken tarpeellisen, jotta maailman komein rock-biisi saisi hengittää kylmää talvi-ilmaa.

Muita hentoja otteita voi tunnustella täällä.

panen hommat haisemaan

2011-11-06T14:57:00.004+02:00

Viime viikko ei ollut mitenkään loistava työviikko. Flunssa pyrki niskan päälle ja töissä tuli lunta tupaan. Samalla vanha hiirivammainen olkapää kiukutteli. Perjantaiaamupäivällä olin valmis pistämään hommat haisemaan. Saman päivän iltana kuukahdin sänkyyn kello yhdeksän.
Nyt on jo parempi olla. Siitä huolimatta mieleni teki soittaa tämä Pelle Miljoonan klassikko: Lähdetään kiitämään. Se on kertakaikkisen hieno versio Eddie & The Hot Rodsien biisistä. Olematta lainkaan (siis tippaakaan) puolueellinen voin väittää, että Pelle vihainen esitys peittoaa alkuperäisen 6-0.

Tästä lähtee:

Ja alkuperäinen uteliaille:

Muita hommia voi haistella täällä.

Ruotsin kuningas

2011-10-22T23:44:00.005+03:00

Tänään olisin voinut heittää teille örinää, jonka myös olisitte ansainneet. Lupaamani kirkonpolttohevikin on vielä soittamatta... Mutta tässä on jotain, joka ei örinäpotentiaalistaan huolimatta ole rakennusten tuhoamista, vaan silkkaa jotain muuta. Opeth on Ruotsin suurin (ikinä!) lahja musiikkimaailmalle. Nyt kai olisi sopivaa sanoa, että Abba on parasta sillinä.

Olen taistellut Opethia vastaan juuri tuon örinäpotentiaalin takia. Vasta viikko takaperin lainasin kirjastosta albumin Watershed (2008). Olen siis noviisi, mutta iloinen, sillä tiedän, että ihana maailma on koluttavanani. Watershedin Porcelain Heart ei ole jättänyt minua rauhaan. (Tällä kertaa piti panna linkki, kun upottamista ei ole sallittu.) Ja sanonpa, että jos lukija on minun kaltaiseni örinäestoinen, niin uusin albumi, Heritage (2011), on ällistyttävää nykyprogea, joka nimensä mukaisesti kumartaa ja kunnioittaa.

Anna Opethin koskettaa myös örinöiden ja/tai todella klassisesti. (Örinä on vain häviävä osa orkesteria. Örinää sisältävän linkin takana on poikkeuksellisen komeata heviprogea 11 minuttia 50 sekuntia. Siis kunnon progea.)

Ai niin, ne muut klassikot… ne ovat täällä.

Postikortti

2011-10-16T06:15:00.001+03:00

Lensin eilen Suomesta takaisin Kiinaan. Podin koti-ikävää jo pari päivää ennen lentoa. Tätä koti-ikävää helpottaa tänään John Entwistle:n kirjoittama (ja suurimmaksi osaksi soittama) laulu Postcard. Johnin laulut erottuvat muista The Who:n lauluista eniten sanoitusten ansioista. John kirjoittaa varsin suorasanaisesti ja kuivan sarkastisesti, kun taas Pete Townshend:in sanoitukset ovat huomattavasti monimutkaisempia (jos ei lasketa ihan alkupään tuotantoa à la Mary Anne with the Shaky Hand). Postcard lohduttaa, koska se kertoo kiertue-elämän iloista ja suruista:

"There's kangaroos and we're bad news in Australia
Thrown off the plane for drinking beer
So long on the plane it drove us insane
So long on the plane

Hope you're well at home,
Next week I'll try to phone
Not very long to go
I'll tell you when I'm coming home as soon as I know"
-John Entwistle

Jos idea ei vielä auennut täysin kaikille kuuntelijoille, Pete kirjoitti levyn kanteen seuraavanlaisen selvennyksen:

"'Postcard is a John Entwistle song about touring on the road. He describes in luscious detail the joys and delights of such romantic venues as Australia (pause to fight off temporary attack of nausea), America (pause to count the money) and, of course, that country of the mysterious and doubting customs official, Germany (pause, whether they like it or not, for 'God Save The Queen'). Listen out for the field sound effects ACTUALLY RECORDED IN THE COUNTRIES WE TOURED. 'Postcard' was originally recorded in my house for a maxi single. They were EP's that only cost as much as a single. Ours unfortunately never got released. I engineered this one with one hand on the controls and the other on the guitar. That's why I only play one chord throughout the whole song."

Palatakseni tuohon koti-ikävään, josta mainitisin aiemmin: Olen tässä matkaillessa huomannut, että rock-muusikoiden maailmankiertely on (ainakin laulujen sanoitusten mukaan) yhtä koti-ikävän karkoitusyritystä, aivan kuten minunkin matkailu. Kuuntelen tätäkin biisinä eräänläisena vertaistukena. Tämä kummasti auttaa kestämään sinne seuraavaan puheluun saakka.

Vertaistukea Sunnuntaiklassikon puutteeseen voi saada täältä.

Cadillac

2011-10-15T23:32:00.005+03:00

Stone Gossardin, Pearl Jamin toisen kitaristin, Binauralin (2000) ja Riot Actin (2002) välissä julkaistu soololevy Bayleaf (2001, tarkemmin 11.9.2001…) on mainio irtiotto, vaikka osa lauluista voisikin olla jollain Pearl Jamin levyllä. Jos Stonella ei olisi ollut PJ-taustaa, levyltä olisi irronnut yksi mojova hittikin. Se ei kuitenkaan ole tämänkertainen valintani.

Road-elokuvan tutkijan itsestään selvä valinta levyltä on rauhallinen, höyhenen keveä ”Cadillac”, jonka naiivi sanoitus pakottaa hymyilemään. Aivan, juuri niin kuin Cadillacin ratissa hymyillään. Auton hytke tarjoaa sunnuntaiaamuun ajelumusiikkia. Ei tarvitse kuin sulkea silmät ja lähteä matkaan. Ikkuna auki, kyynärvarsi ulos ja hymy leveäksi. Aurinko paistaa kyllä. Äläkä välitä, tämän tahdissa ajaminen onnistuu leikiten silmät ummessakin.

&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/ifr&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;span style="display: block;" id="formatbar_Buttons"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;span class=" on down" style="display: block;" id="formatbar_CreateLink" title="Linkki" onmouseover="ButtonHoverOn(this);" onmouseout="ButtonHoverOff(this);" onmouseup="" onmousedown="CheckFormatting(event);FormatbarButton('richeditorframe', this, 8);ButtonMouseDown(this);"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;img src="img/blank.gif" alt="Linkki" class="gl_link" border="0"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/span&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/span&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;ame&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Muihin kepeisiin tärinöihin kiipeä &amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;a href="http://www.inlinkz.com/wpview.php?id=92570"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;täältä&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/a&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;. &amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/p&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;

Muihin hytkytyksiin ja tärinöihin yllät tästä.

Syksyn laahus

2011-10-09T12:20:00.003+03:00

Aamulla olimme koko perheen voimin reippaalla kävelyllä Järvenpään Lemmenlaaksossa, jossa keltaisenaan lehdistä maannut maa alkoi soittaa päässäni Viikatetta. Pitkään aikaan en ole Viikatetta kuunnellut enkä voi sitä tehdä heti nytkään sillä tavalla kuin haluaisin. Tässä on hieno instrumentaali vuoden 1998 debyytti-ep:ltä Vaiennut soitto. Syksyisen jämerästi laahaava laulu on samanniminen. Viikate lienee ollut valintani aiemminkin, mutta mitäs siitä. Ties vaikka olisi ollut sama laulu joskus... mutta mitäs siitäkään, sillä tästä ei syksyntulo parane.

Muuta vastaavaa napsahtaa tästä.

Nimeämiskäytäntöjä

2011-10-09T09:36:00.001+03:00

Bändin nimeäminen on varmasti vaikeaa. Nimen pitäisi kai jotenkin heijastella bändin musiikillisia intohimoja. Sen pitäisi olla mieleenpainuva, jotta fanit voivat suositella kaverilleen. Toisekseen sen varmaankin pitää olla jotekin katu-uskottava. Se ei (ainakaan perinteisesti) voi olla mikään söpö, jos haluaa soittaa rockia. Nykyään bändin nimi liitttyy yli 50-vuotiseen historialliseen ketjuun, joten on aika vaativaa puuhaa kehitellä bändin nimiä. Jotkut ovat onnistuneempia yrityksiä ja toiset taas hieman vähemmän onnistuineita.
Butthole Surfers on bändin nimenä sen verran kaamea, että en muista montaa muuta (no, kovin montaa) yhtä ällöttävää bändin nimeä. Nimen takaa paljastuu juuri niin huumorintajuinen ja varsin komeasti soittava yhtye, kuin nimi antaa olettaa. Hienoa hieman räkäistä soittoa ja roisia huumoria.

Muita nimellisiä klassikoita löytyy täältä.

Pohjoisen pojan toiveita

2011-09-28T08:41:00.007+03:00

Tapani mukaan esitän Tori Amosillekin toiveita konserttiin ihan vain siksi, että hän saattaa tätäkin harvakseltaan päivittyvää alustaa lukea ja vieläpä ymmärtää suomen kieltä.

Aloitetaan kahdella toteamuksella. Ensinnäkään en olisi pahoillani, jos tänäiltana jäähallissa kuultaisiin jokin yllättävä coveri. Vähemmän yllättäväkin, vaikkapa Heart of Gold tai Smells Like Teen Spirit, kelpaisivat. Toiseksi minua ei haittaisi lainkaan, vaikka Tori päättäisi soittaa From the Choirgirl Hotelin alusta loppuun. Mutta mutta, toivotaan toivotaan, että joka tapauksessa hienon setin saan. Siihen saisivat tarkemmin valiten sisältyä ainakin seuraavat:

1. Northern Lad (From the Choirgirl Hotel, 1998)
2. Blood Roses (Boys for Pele, 1996)
3. Liquid Diamonds (From the Choirgirl Hotel, 1998)
4. Precious Things (Little Earthquakes, 1992)
5. Nautical Twilight (Night of Hunters, 2011)

Spotify tarjoaa laulut tästä.

Kuvan nappasin täältä.

Tori, I love you

2011-09-25T21:38:00.005+03:00

Tori Amos konsertoi Helsingissä ensi keskiviikkona. Koska olemme melko pohjoisessa, hän saattaisi soittaa suosikkilauluni “Northern Lad”. Se löytyy albumilta From the Choirgirl Hotel (1998), joka on alusta loppuun silkkaa dimangia. ”I had a northern lad, not exactly had…” Minut hän olisi saanut koska tahansa.

&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;span style="display: block;" id="formatbar_Buttons"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;span class=" on down" style="display: block;" id="formatbar_CreateLink" title="Linkki" onmouseover="ButtonHoverOn(this);" onmouseout="ButtonHoverOff(this);" onmouseup="" onmousedown="CheckFormatting(event);FormatbarButton('richeditorframe', this, 8);ButtonMouseDown(this);"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;img src="img/blank.gif" alt="Linkki" class="gl_link" border="0"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/span&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/span&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;/iframe&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;span style="" lang="EN-US"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/span&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Koska Tori on erinomainen muiden laulujen tulkitsija ja live-esiintyjä, tässä on bonuksena vielä toinen, perin yllättävä annos nannaa. Niin ja vielä: uusi, juuri ilmestynyt albumi &amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;span style="font-style: italic;"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;Night of Hunters&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;/span&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt; on parhautta sekin.&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;br&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;span style="mso-ansi-language:EN-US" lang="EN-US"&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;lt;iframe width="420" height="315" src="http://www.youtube.com/embed/dhzcPMjkwB8" frameborder="0" allowfullscreen&amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;amp;gt;

Koska Tori on erinomainen muiden laulujen tulkitsija ja live-esiintyjä, tässä on bonuksena vielä toinen, perin yllättävä annos nannaa. Niin ja vielä: uusi, juuri ilmestynyt albumi Night of Hunters on parhautta sekin.

Muut melkein yhtä hyvät löydät täältä.

Melkein julkkis: Elton Ankka

2011-09-18T06:04:00.005+03:00

80-luku oli ihan syvältä: Silloin keksittiin Thatcher, Reagan, Syntikkapoppi, Paskat rumpusaundit. Tossa muutama fakta, jotka tuli mieleen. Toisaalta sain soittaa levyjä sinisessä huoneessa yhelle, joka hyytelöi mun jalat ja vei sydämmen. No, nyt mun pointtini uhkaa hukkua täysin. Unohtakaa toi ja kelatkaa tätä: 80-luku oli ihan pimee vuosikymmen. Silloin Elton John veti sokerihuurrettua siirappimusaa. Elton jatkoi samoilla kuvioilla myös 90-luvulla. En olisi mistään hinnasta kuunnellut Eltonia sillon. Prinsessa Dianan hautajaiset oli viimeinen niitti. Maailman kaikki naiset niagarana töllön ääressä, kun Elton veivaa Candle in the Windiä uusilla riimeillä. Jeesus, että oksetti. Siis, ihan sikana.

Tähän väliin pieni kevennys: Mitä yhteistä on Elton Johnilla ja Busterilla? Molemissa on Mercury perässä.

Vuonna 2000 Cameron Crowe duunasi leffan nimeltä Almost famous. Todella hieno raina, eikä vähiten Kate Hudsonin takia (Polvet hyytelöityy). Siinä kerrotaan kasvutarina 15 kesäisestä heebosta, joka saa kirjoittaa stoorin Stillwater-nimisestä bändistä Rolling Stoneen.

No, tossa (tossa ylempänä) kohtauksessa bändi ja muut elokuvan hemmot hoilaa Elton Johnin Tiny Dancer:in. Se kylvi epäilyksen siemenen. En silti ruvennu vatuloimaan. Pysyin kovana.
Kelataan 11 vuotta pikakelauksella. Katsottiin kesällä leffa uudestaan. Nyt on ikä tehnyt tehtävänsä, rupee kuuppa oleen kohtuu himmee. Se on vienyt parhaan terän mielipiteistä. Kaikki on yhtä samaa saatanan harmaata. Annoin periksi ja palasin 70-luvulle. Tein soittolistan Spotify:hin. Semmosen pyhätön kaikelle mikä vanhan punkkarin mielestä on kaupallista paskaa. Sinne loppusijoitin myös Eltonin Tiny Dancer:in. Jeesus, että on hyvä biisi. Eltonin alttarille asetin myös muiston kaukaisesta lapsuudesta: Elton John esitteli telkussa himaansa. Yksi huone oli täynnä rillejä. Toinen toistaan tajuttomampia pokia. En skidinä tajunnut, että Elton siinä naureskeli itselleen. Mallasi muutamia pokia ja hymyily vinosti kameralle. Elton on kova jätkä ja Sacrifice-styge on edelleen aivan tajutonta paskaa.

Tästä lähtee lepalahkeet liikkeelle:

Täältä voi käydä tsekkaas muita loppusijoituksia.

Karavaanari on kaikkien kaveri

2011-09-17T20:02:00.005+03:00

Canterbury on uskomattoman proge- ja avantgardetaituruuden tyyssija. Canterbury skenen orkestereissa on paljon sellaisia, joita en ole edes kuullut. Enkä edes uskalla ajatella, mitä tapahtuu, jos alan uppoutua vaikka sellaisiin kuin Isotope, Matching Mole tai Quiet Sun. Canterburyn soinnista minua viehättävät erityisesti alueen ydinorkesterit: melodinen Camel, psykedeelinen Caravan ja fuusiojazziiin taipuva Soft Machine. (Caravan-linkki vie Wikipedia-sivulle, jossa on kerrassaan erinomaisia orkesterin vaihtuvuutta ja aikajanoja kuvaavia taulukoita.)

Nyt tarjoan kuultavaksi vuonna 1968 debyyttinsä julkaissutta Caravania. Valintani, orkesterin toisen albumin (If I Could Do It All Over Again, I’d Do It All Over You, 1970) ”Hello Hello”, on lyhyydessään helposti lähestyttävä esimerkki siitä kepeästä (melkeinpä flegmaattisesta) poljennosta ja laulamisesta, joka lumoaa. David Sinclairin koskettimiin tukeutuvaa harmoniaa en pääse pakoon. Miksi haluaisinkaan.

Kuten ehkä jo kävi ilmi, Caravan on myös jotain aivan muuta. Ne, jotka tohtivat kurkistaa psykedeelisemmälle puolelle, voivat kuunnella esimerkiksi orkesterin debyyttialbumin sävellyksen “Where but for caravan would i be?” Nimi saattaa jokryptisyydellään kertoa, millaisiin mielen sfääreihin matka tehdään.

Muut leijunnat tälle sunnuntaille kuulet täältä.

Vai että hylkiöitä?

2011-09-10T22:44:00.005+03:00

Tänä sunnuntaina lentokonelaulut olisivat varmasti sopivia... mutta valitsen toisin. Valintani tueksi sanon vain lyhyesti kaksi asiaa: Steve Morse (kitara) ja Allen Sloan (viulu). Nämä "etelän hylkiöt" ovat ällistyttäviä ja vielä enemmän. Tässä on esitys Montreux Jazz -festivaalista kesältä 1978, mutta nämähän kelpaisivat mihin tahansa festivaaliin. Tai vaikkapa olohuoneeseeni.

Muuta hyljeksittävää soitantaa löydät täältä.

Aloha

2011-09-04T06:02:00.001+03:00

Alkukesästä Eddie Vedder julkaisi albumillisen ukulelella säestämiään lauluja. Tilasin Ukulele Songs:in Suomeen LP-levynä. Kun saavuimme lomalle Suomeen se odotti minua päästäkseen levylautaselle. Iloisena ylläyksenä huomasin, että levyn mukana tuli nuottikirja (jossa on kaikki levyn biisit) ja otekarttajuliste. Aika nopeasti kypsyi ajatus, että tämähän on hyvä syy opetella soittamaan ukulelea. Varsinkin kun tiesin, että lyhyen loman jälkeen palaisin takaisin Kiinaan ja perheeni jäisi Suomeen. Ajatus soittoharrastuksesta oli lohdullinen. Minulla olisi jotain tehtävää iltaisin töiden jälkeen. Pakkasin nuottivihon ja julisteen mukaan.
Eilen kävin Hong Kongissa musiikkikaupassa. Kitarametsikön laitamilla oli muutama ukulele. Kokeilin kahta. Toinen tuntui heti hienolta. Päätin ostaa sen. Kaupasta käveli ulos keski-ikäinen mies, joka hymyili onnellisesti. Aivan kuin olisin teini, joka on juuri saanut ensimmäisen sähkökitaran. Illalla kotiin tultuani tapailin Dream a little dream laulun läpi. Saatoin kuulla päässäni Eddien laulavan.
Nyt istun aamukahvia nauttien ja kirjoitan tätä. Sylissäni lepää uusi ystävä. Toistaiseksi olemme vain hyviä ystäviä.
Koska en vielä osaa soittaa, laitan tähän kaksi Eddien laulua tuolta levyltä.

Thanks, EV.

Muita sointuja voi kuulla täällä.

Älä usko sanaakaan

2011-09-03T21:59:00.009+03:00

Elokuun alkupuolella ajoin sunnuntai-iltapäivänä kotiin rautakaupasta. Melkein paikallinen radioasema, joka tapaa soittaa klassista renkutusta ja pidempääkin vetävää venyttelyä, osui minussa johonkin: Thin Lizzyn ”Don’t Believe a Word” (Johnny the Fox, 1976) kertoi odottamattoman tarkasti, missä laulun olin ensimmäisen kerran kuullut.

En kyennyt päättämään tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa, milloin laulun kuulin, mutta aistimukset ja laajat kehykset tulvahtivat mieleeni häkellyttävän selvästi. Huvilakadulla se oli. Niin sen täytyi olla, niin se oli. Yläkerrassa, tupakansavun marinoiman kirjahyllyn vierestä rappusten yläpäästä astuttiin huoneeseen. Eikä tämä kesähetki edes liittynyt rakkauteen – ei ainakaan omaan. Mutta tunnekokemus oli äkillisyydessään ja odottamattomuudessaan kouraisebva, lähes itkettävä. Hetken mietin, ajanko auton tienposkeen. En antanut periksi.

Kotiin päästyäni hyökkäsin levyhyllylle – ei hitto, ei, ei löydy kuin Gary Mooren versio (Back on the Streets, 1978), joka on Thin Lizzyn komeasta riffittelystä kuohittu slovari. (Olisi voinut hyvän ystävänsä Phil Lynottin sävellyksen saanut pitää rokkina. Ja Phil olisi saanut laulaa,)

Hetken tärkeys on tänään helposti selitettävissä - vaikkapa niin, että tätä blogia tuskin olisi ilman tuota taianomaista laihan lissun hetkeä.

Muut hienot kesäteemat kuulet täältä.

Bob ja John

2011-08-21T05:09:00.004+03:00

Olen sunnuntaiklassikoiden yhteydessä mennyt lupailemaan top 5:sta sekä John Lennonin että Bob Dylanin tuotannosta. Koetan nyt suoriutua kerralla molemmista lupauksista. En tiedä kuinka paljon on tehty vertailevaa tutkimusta herrojen tuotantojen välillä. Tässä tulee yksi epätieteellinen. Jos olisi pakko valita 60-luvulla uransa aloittaneista musiikintekijöistä merkittävimmät, on varmaa, että Dylan ja Lennon olisivat kärkisijoilla.
Mielestäni Dylanin Ja Lennon tuotannossa on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä, vaikka herrat ponnistivatkin erilaisten esikuvien takaa. Dylan aloitti uransa jatkamalla Woodie Guthrien viitoittamaa polkua, kun taas Lennon ja The Beatles aloittivat varsin suoraviivaisesti rockista. Molempien musiikilliseen kasvatukseen kuului kuitenkin kaikenlainen musiikki, jota radiosta saattoi kuulla 50-luvulla.
Toinen tärkeä yhtäläisyys on laulujen kantaaottavuus. Molempien lauluja on laulettu mielenosoituksissa. Mielenkiintoista on, että Dylanilla kantaaottavat laulut (suuremmaksi osaksi) ajoittuvat uran alkupäähän, kun taas Lennon kirjoitti radikaaleimmat laulunsa Beatles-uran lopulla ja sen jälkeen. Poliittisessa osallistumisessa he myös eroavat toisistaan. Dylan ei halua leimautua minkään liikkeen esilaulajaksi, kun taas Lennon oli näkyvä sodanvastaisen liikkeen edustaja.
Suurin ero Bobin ja Johnin välillä on, ehkä se, että Bob on musiikintekijänä kameleontti, joka mukautuu ajan mukana poimien mielenkiintoisia vaikutteita sieltä täältä. Johnilla oli minusta koko uransa ajan oma tyyli jossa hän pitäytyi varsin tiukasti. Myös sanoitustyylit poikkesivat toisistaan huomattavasti. Bob on ollut aina mestarillinen sanoittaja, joka kiertelee ja kaartelee aihetta moniulotteisesti ja usein monisanaisesti. Hänen ilmaisunsa muistuttaa monesti beatrunojen maanisia, hengästyttäviä purkauksia. John on kiehtova sekoitus suoraviivaista proosaa ja nokkelia (joskus psykedeelisiä) sanaleikkejä. Johnin lauluja kuunnellessa on aina varma, että sanat ovat tulleet suoraan sydämmestä.
Vain viiden parhaan valinta kummaltakin mestarilta on aika mahdoton tehtävä, mutta nämä olivat tällä sekunnilla mielestäni sopivat viitoset. Niistä voi havaita mainitseman yhtäläisyydet ja erot.

Bob Dylan:
1. Hurricane (Desire, 1976)

2. Knockin' on heaven's door (Pat Garret and Billy The Kid, 1973)

3. Like a rolling stone (Highway 61 Revisited, 1965)

4. I shall be released (Music from the Big Pink (The Band), 1968)

5. Rainy Day Women # 12 & 35 (Blonde on Blonde, 1966)

John Lennon:

1. Imagine (Imagine, 1971)
2. Working Class Hero (John Lennon/Plastic Ono Band, 1970)
3. Instant Karma! (1970)
4. Jealous Guy (Imagine, 1971)
5. Woman is the Nigger of the world (Some Time in New York City, 1972)

Viisi kertaa Bob

2011-08-20T22:46:00.005+03:00

Sir Bob Dylan on vilahtanut tässä blogissa silloin tällöin. Hän on käväissyt täällä itsenään, mutta myös vaikuttajana yhdessä jos toisessa laulussa. Dylan on nimenomaan vaikuttaja, onpa hän sitä halunnut eli ei. Kun lähdin rakentamaan Dylanin lauluista topvitosta, tiesin homman älyttömäksi, melkeinpä turhaksi. Dylan on sankarillinen antisankari ja antisankarillinen sankari. Ehkä hän itse toivoisi, että häntä ei lainkaan olisi... Minusta se olisi kyllä kovin ikävää, vaikka vain siksi, että sitten meillä ei olisi myöskään Jakob Dylania. Hänen edesottamuksensa eivät kuitenkaan ole aiheena nyt. Ja jos Bobia ei olisi, en voisi perustaa kolminaisuuteen Dylan, Springsteen ja Young – isä, poika ja pyhä henki, jos niin haluatte.

Dylanin lauluista ei runsauden pulasta huolimatta ole vaikea sanoa ykköstä: "Masters of War" on sotahullujen vastustamisen, oikeastaan asein hölmöilevien vihaamisen arkkiviisu. Sanoituksen etenemisen logiikka on vastustamattoman kirkas. Luulisi, että on vaikea olla eri mieltä. Historia on osoittanut jotain muuta. Pearl Jam on keikalla versioinut "Masters of Waria", mikä ei ainakaan tee sitä huonommaksi.

Toinen valintani saattaa olla yllättävä: "Father of Night". Se on Dylanin tulkinta yhdestä juutalaisesta rukouksesta, mutta en osaa kuunnella sitä minään ylemmän voiman ylistyksenä, vaan ennemminkin epäröintinä. Minulle laulu on samaa sukua mystiikan piinaaman ateistin, Alain Bosquetin upean runokokoelman Jumalan piina (1986, suom. Sirkka Aulanko, Wsoy 1996) kanssa.

"It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding)" on yhtä kuin Easy Rider (Dennis Hopper, 1969), jonka loppupuolella kuultava laulu on sekä yksi elokuvan avain että sen ymmärtämisen hämmentäjä. Ok, ”we blew it”. Easy Riderin lisäksi laululle ei ehkä muuta selitystä edes tarvittaisi, mutta onhan se myös lyriikoiltaan uudesti tekevä. Dylan kertoo, miten tajunnan saavuttamattomissa olevan voi laulussa ilmaista – niin, että ainakaan minä en vieläkään tajua, mistä on kyse. Hienoa, selvää hämäryyttä.

Mr. Jones on tai ei ole omaan uima-altaaseensa hukkunut Brian Jones, mutta "Ballad of a Thin Man" saa minun korvieni välissä voimansa tuosta mahdollisesta yhteydestä. Kehys rakentaa tarinan. Kehysten mahdollistamisessa Dylan onkin mestari: selittämistä tai selittävää sankaria taide ei tarvitse. Silti lopuksi vielä "All Along the Watchtower", joka voisi olla myös kakkonen, kolmonen tai nelonen, kuten aika moni muukin. Mutta hei, ”there’s no reason to get excited…”

1. Masters of War (Freewheelin’, 1963)
2. Father of Night (New Morning, 1970)
3. It’s Alright, Ma (I’m Only Bleeding) (Bringing It All Back Home, 1964)
4. Ballad of a Thin Man (Highway 61 Revisited, 1965)
5. All Along the Watchtower (John Wesley Harding, 1974)

Lisäksi mukana voisivat olla mm. "One More Cup of Coffee", "Tangled Up in Blue", "Death is Not the End", "Slow Train", "Lay Lady Lay", "Not Dark Yet", "Hard Rain's Gonna Fall" jne. Koska Spotify ei halua olla listani suhteen kovinkaan suotuisa, tarjoan yhden videon.

I hope I die before I get old -my generation

2011-07-24T07:38:00.001+03:00

Otsikko on lainaus The Who:n My generation laulusta. Se on yksi rockmuusikon eläkerahaston perusperiaatteista. Nuorena kuoleminen on osa myyttiä, jolla varmistetaan levymyynti. Eilen Amy Winehouse kuoli 27-vuotiaana ja saavuttanee legendaarisen maineen. Kaikki viimeisimmätkin raakkumiset tuotetaan ja pistetään myyntiin. Surullista ajatella, että Amy:n komea ääni on vaiennut. Lukiessani uutista huomasin, että hän kuoli 27-vuotiaana. Muistin, että moni muukin muusikko on menehtynyt tuossa iässä. Kokosin top-5 Amyn muistolle näistä 27-vuotiaiden vainajien biiseistä.

Keveät mullat, Amy.

Kurt Cobain (1967-1994): Where did you sleep last night
Janis Joplin (1943-1970): Get it While you can
Jim Morrison (1943-1971): You're lost little girl
Brian Jones (1942-1969): Under my thumb
Jimi Hendrix (1942-1969): Little Wing

Listan voi kuunnella Spotify:stä.

ulkona on pimeää

2011-07-23T16:30:00.001+03:00

Haluan osoittaa sympatiani kaikille norjalaiseille. Se, mitä tapahtui eilen on yksiselitteisesti surullista. Jollakin omituisella tavalla Gary Julesin versio Tears for Fearsin laulusta Mad world kuvailee tuntemuksiani juuri nyt. Se on oudolla tavalla lohdullinen. Lohtua toivon myös kaikille norjalaisille. Etenkin sille ainolle jonka tunnen.
Peace.

Festivaali

2011-05-29T12:39:00.001+03:00

Kerkesin valita sunnuntain aiheeksi Dylanin ennenkuin tajusin katsella ympärilleni. Tästä lähtee sunnuntain toinen klassikko, joka täyttää teemasoiton vaatimukset:
En taida tänä kesänä panostaa festareihin. Kiinassa en halua osallistua mihinkään massatapahtumaan, sillä ne ovat kirjaimellisesti massatapahtumia. Oleilu Suomessa on osaltani suht lyhyt, joten ainoa mahdollinen vaihtoehto lienee kotikaupunkini Tammerfest. Siellä ei tarvitse oikeasti osallistua festaritunnelmaan vaan voi mennä ihan vaan keikalle. Tähän kiteytyy minun ajatukseni festareista: mieluummin klubikeikalle kuin festareille. Tampereelle on tulossa Mudhoney ja ajattelin, että voisi olla kiva nähdä bändi pitkästä aikaa. Tässä on ote rauhallisemmasta päästä Mudhoney-tuotantoa: Acetone.

Muita festariklassikoita voi nauttia pussikaljan kanssa täältä.

Kuuskuuskuus

2011-05-29T10:14:00.002+03:00

Olin eilen tutkijakollegani Outi Hakolan väitöstilaisuudessa, jonka jälkeen ainoa sopiva klassikkobiisi on Iron Maidenin The Number of the Beast. (Se sopii festariteemaankin, vaikka Maiden ei Suomen festareilla esiinnykään. Keikalla kuitenkin.)

Väitöskirjan otsake: Rhetoric of Death and Generic Addressing of Viewers in American Living Dead Films.

Väitöskirja löytyy halukkaille luettavaksi täältä.

Muita kauhistuksiä löytyy täältä.

Dylan on myös laulaja

2011-05-29T04:10:00.000+03:00

Bob Dylan täytti männä viikolla 70 vuotta. Dylan on yksi niitä taiteilijoita, joiden pariin palaan levyhyllyssäni aina ajoittain ja joka kerta löydän hänen musiikistaan uuden puolen. Olen tainnut aikaisemminkin mainita, miten ensi kertaa kuulin Bobin musiikkia, mutta ehkä se selittää jotenkin suhdettani Dylaniin. Isoäitini oli tuonut minulle ja veljelleni kaksi LP-levyä, joista saimme valita kumman otamme. Vaihtoehtoina oli Dylanin Desire ja joku John Denver. Sain valita ensin. 8-vuotias minä valitsi kannen perusteella Denverin. Jo muutaman kuuntelukerran jälkeen tiesin, että minulla oli paska levy (ja isoveljelläni mestariteos).
Muutamia vuosia myöhemmin Eput tekivät biisin nimeltä Bob Dylan. En vielä silloin ymmärtänyt miten kunnioittava irvailu se itseasiassa oli, joten tiukimpina punk-aikoina en sitten paljoa Dylania kuunnellut. Jossakin vaiheessa isoveljeni osti Bringing it all back home-levyn, jonka myötä palasin taas ruotuun.
1988 Dylan kävi Helsingissä keikalla. Illan pelasti lämmittelijä: Tom Petty & Heartbrakers. Bob on elämäkerrassaan myöntänyt itsekin olleensa noihin aikoihin huonossa hapessa. Parhaita hetkiä keikalla (Petty ja Roger McGuinnin lisäksi) oli huudahdus yleisöstä ennen keikkaa: "Mä haluun Bob kornia!"
Kun Guns 'n' Roses teki sirkkeliversion Knocking on heaven's door-biisistä oli jo ymmärtänyt, että Dylanin musiikki venyy aika moneksi, jopa aika karmeaksi siirapiksi.
Kymmenisen vuotta sitten keskustelin yhden amerikkalaisen kanssa siitä, kuka muusikko on vaikuttanut eniten rock-musiikkiin. Hänen ehdotuksensa oli Dylan. Omani oli Neil Young. Olen nyt ehkä jo kääntänyt kelkkani ja olen samaa mieltä keskustelukumppani kanssa.
Kuukausi sitten ostin Pekingistä laatikollisen Dylan levyjä. Boksissa on kahdeksan ensimmäistä Dylan-levyä monoversioina. Hämmentävää kuunnella kaikki kahdeksan levyä. Minulle alkupään tuotanto on ollut aikaisemmin suhteellisen hatarasti hallussa. Kuuntelin ja mietin, miksi kukaan loukkaantui niin verisesti, Dylanin laittaessa kitaran piuhan kiinni styrkkariin, että huusi yleisön joukosta: "Juudas!"
Like a rolling stone sopinee juhlistamaan tätä sunnuntaita:

Ja jotta ei menisi ihan henkilökultin puolelle:

Tässäks tää nyt sit oli

2011-05-22T03:22:00.001+03:00

No, ei tainnut mennä Harold Campingin (ei niitä grillimakkara-Campingejä) laskut kohdilleen. Uutta matoa koukkuun, Harold! Haroldin jorinat muistutti mieleen, että REM:in End of the world on loistava biisi ja tämä päivä mitä mainioin sen kuunteluun.

Täältä voi kuunnella muita tuomiopäivän ralleja.

Maailmanloppu saa jatkua

2011-05-21T23:28:00.005+03:00

Maailman piti eilen päättymän liekkimereen,
kuten suuri kirja jonkun mukaan ilmoittanut oli. Mutta katso,
21. toukokuuta 2011 emme vielä päässeet maaliin.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisi hyvin, sillä kaikki ei ole.
Alamäki on ollut pitkä, ja sen liukuvuuden takaamiseksi
lähtivät aluksi yhdet, sitten toiset, kolmannet ja kaikki.
Kaikki eivät ole hyvin.

Tämä maailmanloppu
pakottanut kiertonsa tuntumaan elämältä.
Tuossa se tuijottaa itseään peilistä, iloitsee
vallattuaan meidät näköisekseen.
Me etsimme todistusta pinnan syvyydestä
ja olemme olevinamme, lupaamme
rahasta syödä sanamme
niin pian kuin se on mahdollista.

Menkää kotiinne,
tämä maailmanloppu ei lopu.
Sanomalehti on parasta sytytyspaperia.

Olkaa niin hyvät,
Rage Against the Machine: Sleep Now in the Fire
(The Battle of Los Angeles, 1999)

Muut loppun alkua povaamattomat laulut saattavat olla täällä.

20

2011-05-15T04:07:00.001+03:00

20 vuotta sitten.

Ja edelleenkin hymyilyttää.

Kuten silloin, voin nytkin kadota sinuun kun maailma puristuu liian lähelle.

Hänen.

Lapsellisen yksinkertaista. Siksi he valitsivat tämän.

Rakas lukijani, voit juhlistaa tätä juhlapäivää kuuntelemalla yhden tai vaikka kaikki klassikot.

Top 5 juhlan kunniaksi:

Dixie Cups: Chapel of Love, 1964
Pearl Jam: Smile (No Code, 1996)
Mazzy Star: Fade in to you (So tonight that I might see, 1994)
Don Huonot: Hyvää yötä ja huomenta (Hyvää yötä ja Huomenta, 1997)
The Beatles: All you need is love, 1967

Muut juhlavammat klassikot löytyy täältä.

Tikkuviinantie

2011-05-08T05:57:00.002+03:00

Steve Earle julkaisi reilu viikko sitten uuden levyn: I'll never get out of this world alive. Steve Earle on niitä harvinaisia muusikoita, jotka ovat käyneet pohjalla ja tulleet takaisin laulamaan laulujaan. Ja Johnny Cashin tapaan kova elämä tuo lauluihin syvyyttä, jota ei ehkä muuten niissä olisi.
Ennen putoamistaan kuopan pohjalle (ja sieltä nousua) hän levytti laulun nimeltä Copperhead road, joka on hieno ja karu tarina amerikkalaisen unelman selän takaa. Tarina piirtää kolmen sukupolven mittaisen kaaren Pettimoren laittoman perheyrityksen toimintaan. Se kulkee pirtunpoltosta kieltolakiin, Vietnamista nykypäivään ja huumeisiin. Laulussa ei paljoa anteeksi pyydellä eikä armoa anella. Se on täynnä pienen ihmisen vihaista uhmaa olematta räyhäävä.
Alkuperäisestä videosta voi bongata Tom Berengerin, joka esitti Kersantti Barnesia Vietnam-aiheisessa elokuvassa Platoon. Video on vuodelta 1988 joten pahoittelen bändin hiusmuotia.

Toinen on akustinen versio, joka tuo vielä vähän maanläheisempi kuin alkuperäislevyte. Tämä on video on vuoden vanha.

Muita sunnuntaihelmiä tippuu tämän pannun nokasta.

Kanadalaista kansanmusiikkia

2011-05-04T12:22:00.005+03:00

Kanadalainen Rush konsertoi tänään Helsingissä. Tätä progressiivisen rockin nelikymmenvuotiasta suuruutta olen odottanut pitkään, semminkin kun muutaman vuoden takainen yhtyeen ensi esiintyminen Suomessa jäi kokematta.

Rush on kolmen miehen taikurimusiikkia. Haluan nimittää Alex Lifesonin (kitara), Geddy Leen (basso, laulu, koskettimet) ja Neil Peartin (rummut) musiikkia taikurimaiseksi, sillä kolmen miehen tuottama äänimaisema on niin rikas ja täyteläinen, että luulisi soittajia olevan useampia. Vaikka tuhtiudesta on myös moninaisia efektejä kiittäminen, jättäisin kuitenkin ne mieluusti huomiotta, siksi taitavista hifistelijöistä on kyse. Hifistelijällä en viittaa mihinkään täydellisyyden tavoitteluun tai onanointisooloiluun, vaan ennemminkin kuulijan kokemuksen äärimmäisyyteen, jota kuvaa parhaiten sana ”ällistyttävä”, vaikka se ei oikeastaan mitään sanokaan. Rushin määrittely ei olekaan helppoa. Siksi kannattaa ladata dvd-soittimeen konserttitaltiointi R30 ja ihmetellä soittajien kepeyttä ja äänen laatua. Jos kuunetelin kotona musiikkia vain teknisenä kokemuksena, kuuntelisin todennäköisesti vain Yesin ja Rushin levyjä.

Rush on kuitenkin myös esimerkki siitä, että teknistä virtuositeettia ei voi erottaa sen tuottamasta tunteesta. Rush on progressiivisessa lähestyttävyydessään (sic!) eräänlaista kansanmusiikkia. Tämän sanoessani olen tietoinen siitä, että tässä ajassa sanan ”kansa” käyttäminen on hölmöä ja kenties vaarallistakin. En kuitenkaan tarkoita ”kansalla” jotakin kansakuntaa, vaan paljon pienempää ”kuvitteellista yhteisöä”, joka tietyllä hetkellä on valmis olemaan jostakin asiasta yksimielinen ja vieläpä kompromisseitta nauttimaan tuosta yksimielisyydestä.

Esitän viisi toivetta orkesterille, vaikka tutuksi käyneen ilmoitukseni mukaan minulle on toki aivan sama, mitä äijät soittavat, kunhan progea soittavat. Niin, ja koska on tiedossa, että albumi Moving Pictures (1981) tullaan keikalla kuulemaan kokonaisuudessaan, en esitä siitä yhtään toivetta.

1) La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978)
2) Jacob’s Ladder (Permanent Waves, 1980)
3) Red Sector A (Grace Under Pressure, 1984)
4) Xanadu (A Farewell to Kings, 1977)
5) 2112 (2112, 1975)

Listan voi kuunnella Spotifyssa.

Rush. Perfect.

2011-05-01T00:44:00.006+03:00

Ensi keskiviikkona Rush.
Tässä on orkesterin kitaristin ja rumpalin ylistys sekä lisäksi kenties heidän tunnetuin laulunsa Tom Sawyer, joka olkoon vaikka basistin puolustus, sillä Geddy Leekin on lyömätön. Rush on...

Alex Lifeson (kitara): La Villa Strangiato (Hemispheres, 1978)

Neil Peart (rummut): Der Trommler (live 2004)

Geddy Lee: Tom Sawyer (Moving Pictures, 1981)

Sitten vielä muita klassikoita…

Kadun pimeä pää

2011-04-24T08:47:00.001+03:00

Laitoin aamukahvin seuraksi Spotify:stä soimaan soul-aiheisen soittolistani. Tällä kertaa listalta erityisesti sykähdytti Percy Sledgen laulama Dark end of the street. Biisistä on tehty mielettömän monia versioita, jotkut yhtä komeita kuin Percyn tulkinta (uudelleentulkinta James Carr:in alkuperäisestä). Bruce Springsteen soitti tämän vieraillessaan Tampereella kesällä 2009. Biisi alkoi mainiolla itseironisella puheella, joka taisi liittyä Brucen ja Pattin erohuhuihin ja aviorikossyytöksiin.

Valitsin Percyn kaveriksi The Flying Burrito Brothers:in hienon hippikantriversion:

Ja tässä Percyn komea veto:

Ja lopuksi Brucen luento ja tulkinta:

Muita pimeän pään vetoja löytyy täältä.

Elokuvamusiikkia

2011-04-17T12:57:00.001+03:00

En jaksanut hirveän kauaa aivojani kaivella. Sieltä löytyi nopeasti kaksi vaihtoehtoa. Toinen oli Pink Floydin Carefull with that axe Eugene elokuvasta Zabriskie Point, joka on yksi minulle tärkeimmistä elokuvista. Toisena taas mieleen tuli John Schlesingerin ohjaama Midnight Cowboy vuodelta 1969. Olen tainnut aikasemminkin tällä samalla suunnalla meuhkata Zabriskie Pointin viimeisestä kymmenestä minuutista, jolla tuo Pink Floydin biisi soi. Siksi valitsen Midnight Cowboy -elokuvan teemamusiikin, joka on John Barryn säveltämä. Muistan nähneeni elokuvan joskus nuorena aikuisena tai myöhäisteininä. Elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Se on surullisen kaunis kuvaus kahdesta surkimuksesta kovassa maailmassa, joka ei paljoa anna anteeksi. Dustin Hoffman tekee yhden loistavimmista rooleistaan Enrico "Ratso" Rizzona, suuria haaaveilevana newyorkilaisena tusinahuijarina. John Voight on Ratsoon ystävystyvä vasemman jalan saapas Joe Buck Teksasista, joka on päättänyt elättää itsensä rattopoikana New Yorkissa. En nyt sen enempää kerro elokuvasta, jos sitä ei joku ole sattunut näkemään ja haluaa sen katsoa. Kyseinen teema löytyy Faith No Moren levyltä Angel Dust, joka on kaikkea muuta kuin hiljainen ja seesteinen levy. Se on 90-luvun raivoisaa rockia parhaimillaan. Loistavana loppukaneettina, kaiken runttaamisen jälkeen viimeisenä biisinä, on tämä cover. Aivan loistava lopetus albumille, joka pursuaa aggressiota ja ivaa.

Muita sunnuntain elokuvallisia valintoja voi ihmellä täällä.

Seattlen sinkkuja

2011-04-16T22:32:00.005+03:00

Sunnuntaiklassikon teemasoittona on vaalisunnuntaina elokuvalaulu. Sopivaa, sillä vaalitkin ovat eräänlaista elokuvaa. Tosin kaikki on elokuvaa… Niin, ja valittu laulu pitäisi vielä perustella. Vaikka laulut perustelevat itse itsensä, niin täältä pesee.

Cameron Crowe on tehnyt erinomaisia musiikkielokuvia. Hänen nuoruuden musiikkikriitikkotaustansa näkyy ja kuuluu esimerkiksi elokuvissa Singles (1992), Almost Famous (2000) ja Elizabethtown (2005). Hän on myös tekemässä Pearl Jamin 20 vuoden taipaleesta dokumenttia Pearl Jam Twenty, joka on nyt jälkituotantovaiheessa. Dokumentti tulee ensi-iltaan joskus tänä vuonna. Klassikkoni tälle sunnuntaille on Seattlen grungen nousuun sijoittuva elokuva Singles, jossa esiintyvät niin Alice in Chains, Soundgarden kuin Pearl Jamkin. Soundgardenin Chris Cornellilla on elokuvassa pieni, hauska cameorooli.

Musiikkiklassikkoni Singles-elokuvasta on Pearl Jamin ”State of Love and Trust”. Elokuvassa PJ osa yhtyettä nimeltä Citizen Dick. Yhtyeen laulajaa Cliff Poncieria esittää Matt Dillon. Elokuvan grungebändillä on hitti ”Touch me I’m Dick”, joka on suoraakin suorempi viittaus yhteen Seattlegrungen anthemiksi nostettuun rykäisyyn, Mudhoneyn lauluun ”Touch Me I’m Sick” (1988).

Johdattelun jälkeen klassikkolaulu on tästä eteenpäin kolmas askel. Ensin näette kaksi lyhyttä katkelmaa, joissa Eddie Vedder, Jeff Ament ja Stone Gossard näyttelevät. Ensimmäisessä katkelmassa luetaan lehdestä Citizen Dickin levyarvostelu. Katkelma alkaa kuvasta, jossa keikkailmaitusta niitataan lyhtypylvääseen. Jatkuvuuden kannalta on hauskaa, että ilmoituksessa Citizen Dickin lämmittelijäksi ilmoitetaan Sweetwater. Samanniminen yhtye on pääosassa Crowen elokuvassa Almost Famous.

Toisessa katkelmassa todetaan: “So Portland, maybe it wasn’t our city”. Bändillä ei siis kulje kaksisesti, vaikka “heitä rakastetaankin Belgiassa”. Rokkikliseitä siis ironisoidaan.

Sitten klassikkolaulu “State of Love and Trust” studioversiona…

…akustisena liveversiona…

…ja sähkötettynä livenä…

Muut klassikot tänä sunnuntaina löydät täältä.

I don't like Reggae

2011-04-03T04:01:00.002+03:00

80- ja 90-luvun vaihteessa Suomi oli varsin monokulttuurinen maa. Sellainen Persujen haikailema paratiisi: ei maahanmuuttajia näkyvissä, ei mailla eikä Halmeilla. Luultavasti tuntisin oloni suhteellisen ahdistuneeksi, jos palaisin sinne. Tuossa ajassa oli Pitkänsillan kupeessa paikka, jossa kukoisti viikottain toisenlainen todellisuus. Eräs opiskelukaverini oli huomannut, että keskiviikkoisin City Maraton-nimisessä räkälässä oli reggae-ilta. Niinpä lähdimme porukalla ihmettelemään, vaikka meistä kukaan ei varsinaisesti ollut innokas reggae-fani. Illan pimetessä me, nuoret taideopiskelijat, huomasimme olevamme lähes ainoat valkonaamat baarissa. Jossakin tuossa yksitoikkoisessa talvisessa Suomessa oli piilopaikkoja, joista hiipi baarillinen rastafareja: rastalettejä villapipoissa, reheviä kukkamekkoisia naisia. Paikka oli revetä liitoksistaan, kun Länsi-Intian saariston väki jorasi reggaen tahtiin. Meistä tuntui, että lämpötilakin oli noussut lähemmäksi trooppisia lukemia.
Sen illan jälkeen en ole oikeastaan voinut sietää reggae-musiikkia. Siksi pidän 10cc:n ironiaa pursuavasta Dreadlock Holiday biisistä. Siinä hellästi irvaillaan 70-luvun lopun reggae-buumille. Se siis sopii minulle. Ja kyllä! Tiedän, että tämä on jo toinen valitsemani reggae-biisi sunnuntaiklassikoksi. Ja top of the Popsissa tallennettu video on kertakaikkisen karmea.
Olisin voinut lisätä tähän kirjoitukseen vielä, että bändin perustajat Graham Gouldman ja Eric Stewart ovat kynäilleet tukun hittejä muillekin artisteille, kuten Yardbirds:in Heartful of Soul ja Herman and the Hermitts:in No Milk Today. Mutta en taida jaksaa.

Muita hiihtojalkinekulttuurin klassikoita voi sompailla täältä.

Leipuri leipoi taivasta

2011-04-02T23:42:00.003+03:00

Kun Music Television tuli ulottuvilleni 1980-luvun lopussa, ihastuin tanskalaisen Laid Backin leipurilauluun “Bakerman”. Vaikka monen videohitin kohdalla tehopyöritys alkoi nopeasti ärsyttää, Bakermanin absurdi laskuvarjohupailu vailla päätöstä istutti minut toistuvasti television eteen.

Näin jälkikäteen voisi esittää, että syynä oli videon ohjannut Lars von Trier, mutta selitys olisi velheellinen. Kyllä syy oli (ja on edelleen) itse laulussa: Bakerman on unenomainen, mihin toki sopii taivaalla liitely (varsinaista laskuvarjoa videossa ei näy lainkaan). Laulu on unisena mantrana hypnoottista kelluntaa, jonka tehoa voimistaa laulun nonsenseen (vähintäänkin) viittaava sanoitus. ”Sagabona kunjani wena” on kuulemma swahilia, ja se tarkoittaa ”Hei, miten menee?” Mutta miten ihmeessä se liittyy lauluun? Toisaalta yhtä hyvin voisi kysyä, miten laulun nimi liittyy lauluun...

Toinen syy, miksi valitsin sen, minkä valitsin, on kaverini, joka lähetti eilen laulun linkin minulle. Hänen lähetyksensä taustana ovat Facebookissa jakamani leipäkuvat. Helmikuun alkupäivistä lähtien olen harrastellut leipien leipomista. Talouteemme on sen jälkeen ostettu alle viisi leipää. Niistä olen itse maistanut vain siivun paahtoleipää. Mutta ei, ei ja kiitos ei. Paitsi että nyt minulla on mukava, uusi harrastus, niin eiväthän kaupan leivät edes maistu miltään. Niiden tekotavasta ja sisällöstä en sano mitään.

Muut tämän sunnuntain taivaita halkovat klassikkovalinnat nappaat täältä.

Vanha ja viisas

2011-03-27T10:02:00.002+03:00

Tänään olen lyhytsanainen, mikä ei välttämättä viittaa viisauteen.

The Alan Parsons Project: Old and Wise (Eye in the Sky, 1982).

Muut ovat täällä.